Tunne vai rationaalinen lähestyminen
Se, millaisen ilveksen ”tunnemme”, kumpuaa ihmisillä suurelta osin, tunteiden vaikutuksesta. Tieteen evidenssi (näyttö) ei ole ensimmäinen muuttuja, joka määrittelee suhtautumisemme ”muodon ja syvyyden”, tai sen, hyväksymmekö ilveksen olevaisuuden ylipäätään. Tiede on usein vaikeaselkoista, eikä sen päätelmiä ja evidenssiä jakseta lukea. Jos vielä tutkimuksen otsikosta voi huomata, että teksti on ”ilmeisesti” vastaan, omaa tunnekäsitystä tilanteesta, kiinnostus lukea ja sisäistää tutkimus, vähenee entisestään. Jaa, tuo on niitä hölynpöly juttuja, saatetaan todeta! Usein myös, luonnon henkilökohtainen merkitys, rakentuu tunteiden sekä tunnekokemusten kautta, koska kauniiden luontokuvien, taiteen, musiikin, luontotarinoiden tai satujen vaikutus ihmiseen, kumpuaa juuri tunnekokemuksesta. Myös luonnossa vietetty aika, koskettaa kauneudellaan ja hiljaisuudellaan tunnepuoltamme ja vain ilmeisen harvat ihmisyksilöt, ”katsovat” luontoa tieteen tuoman näytön tai luonnon eri vuorovaikutusten ja rationaalisen lähestymisen kautta.
Tunne, kun ilves tulee pihaan
Jos ilves hiippailee piha-alueelle, syntyy useimmille ihmisille tunnereaktio. Tunne rakentuu kolmesta osasta: 1. Reaktio, 2. Tulkinta, 3. Käyttäytyminen.
Reaktio = Viha, suuttumus, pelko! ilves ylitti ihmisen reviirin rajan ja tunkeutui pihaa. Mitä teit ilves!
Tulkinta = Ilves on röyhkeä, kun tuli pihaan
Käyttäytyminen = keho hyppää ylikierroksille ja suuttumuksen vuoksi, vaaditaan jopa ilvestä hengiltä. Pelko voi aiheuttaa sydän tuntemuksia, hikoilua, ahdistusta, jne.
Tunne on nopea ohjaamaan käyttäytymistämme, mikäli emme tiedä ja huomaa sitä. Kannattaako tunnetta ”uskoa”? Kyllä ja ei. Suuttumus on todellinen tunne, kuten ilo ja muut tunteet. Joten sen on todellinen. Mutta sitä, mitä suuttumus voi ”ohjata” tekemään, ei suinpäin kannata uskoa. Pikaistuksissa tunteen vaikutuksessa tehdyt ratkaisut, eivät aina mene, ns. putkeen.
Rationaalinen suhtautuminen, kun ilves tulee pihaan
Rationaalinen suhtautuminen on kyky hyödyntää kokemuksia ja olemassa olevaa tietoa / ymmärrystä, tunteen sijaan, kun käsitellään ilveksen pihaan tuloa.
Reaktio = Ok. – ilves pihassa!
Tulkinta = Miksi ilves tuli pihaan? Ruoan perässä? Houkutteliko kissan feromoni? Sattuma?
Käyttäytyminen = ilveksen pihaan tulo ei aiheuta sen suurempia sydämen tykytyksiä eikä tunnepurkauksia. Näin kävi nyt.
Rationaalinen suhtautuminen on prosessina pidempi ja hitaampi kun tunnekokemus, joka ”iskee” joskus salaman nopeasti. Rationaalinen lähestyminen ilveksen pihaan tulossa, on hidas, koska siinä huomioidaan ja tulkitaan laajemmin muuttuvia tekijöitä – miksi ilves teki, kuten teki. Hitautensa vuoksi, rationaalinen suhtautuminen ”häviää”, nopeammin ilmenevälle tunnekokemukselle ja sen aikaan saamalle, käyttäytymisen ilmentymälle.
Tieto ei lisää tuskaa!
Sanonta: ”Tieto lisää tuskaa”, ei pidä paikkaansa, kun pohdimme ilveksen käyttäytymistä. Mitä enemmän tiedämme, miten ilves reagoi eri tilanteissa, sitä vähemmän tunnekuohut vievät meidän ihmisten käyttäytymistä, erikoisiin käyttäytymismalleihin.
Tieto (ei tarkoita totuutta), jostain ilveksen elämässä toistuvassa ”tavasta” toimia, avaa näkymää ilveksen ja luonnon välttämättömyyksiin. Tiedon valossa, ne eivät näyttäydy pelottavana, pahana, röyhkeänä tai häikäilemättömänä. Vaan petoeläimenä, jolla on useita lajin sisäisiä sekä ulkoisia muuttujia ja jotka määrittelevät, miksi ilves käyttäytyy, kuten käyttäytyy.
Tunteesta sanotaan, että se on aito ja rehellinen, ihmisen kuva. Rationaalisesta lähestymisestä luontoa kohtaan sanotaan, että kyseinen ihminen on kylmä ja välinpitämätön. On liian musta-valkoista, helppoa ja yksinkertaista, jos asia menisi noin. Todellisuus lienee jossain ääripäiden välimaastossa, kuten niin useassa muussakin asiassa, äärilaidat eivät useinkaan ole koko kuva ihmisestä. Toki yksilöitä, joilla ääripää on se totuus, on aina olemassa. Kumpiko häneen vaikuttaa vahvemmin? Olisikohan se tunne?
Resilienssi auttaa eteenpäin
Resilienssi kuvaa ihmisen psyykkistä joustavuutta ja kykyä sopeutua uuteen tai erilaiseen tilanteeseen. Ei ole yhtään huono asia, jos omaa sievoisen määrän resilienssiä, suhteessa ilves. Tällöin ilveksen aitovierille tuleminen tai kissan joutuminen ilveksen hampaisiin, ei sotke omaa psyykkistä palettia kokonaan. Kohtuullinen resilienssin määrä mahdollistaa järkiperäisen suhtautumisen ja ajattelun, tapahtumaan liittyen. Tunteen ohjauksessa, ihminen ei toimi aina järkevästi, eikä kykene päästämään irti menneestä tapahtumasta. Tunne lähestyminen ja siinä ”pyöriminen” pitkä kestoisesti, kuluttaa psyyken voimavaroja kohtuuttomasti. Ihmisyksilöitä vaivaa usein liiallinen tunteiden vaikutus, omassa elämässä. Tämä näkyy joskus myös suhtautumisessa ilvekseen.
Mielummin ratkaisuja kun tunteiden myllerrystä
Jos ilves tekee kolttosia, ihmisen olisi hyvä kohdistaa voimavaransa tulevaisuuden ratkaisuun, eikä vihan ja suuttumuksen tunteissa ”lillumiseen”. Voi vaikka miettiä, -miten voin itse vaikuttaa siihen, ettei tapahtuma uusiudu? Viranomaiset ja lait sekä pykälät, ovat myös ihmisen ”turvana” tarvittaessa. Täydellinen ratkaisun ulkoistaminen, ilman omaa vastuuta, ei kuitenkaan johda pysyvään ratkaisuun. On hyvä muistaa, jos yksi ilves saadaan ”ymmärtämään” omaksi parhaakseen, että kannattaa siirtyä pöhheikköjen kätköön, niin toinen yksilö tulee jossain vaiheessa, aitovierille katselemaan. Tämän vuoksi kannattaa pohtia pidempi kestoisia ratkaisuja, kertakäyttöisten sijaan.
Luonto on brutaali
Kun katsomme luontoa objektiivisesti, luonnon sisäisten prosessien ja peto-saalissuhteen kautta, voimme huomata, ettei luonto ole yksin kauneuden ja rauhan tyyssija. Sillä luonto on paikka, jossa elämä syö elämää, kaikilla sen ilmenemistasoilla. Luonnossa oman elämän turvaaminen, on kaiken a ja o. Tämän seurauksena on ilmeistä, ettei objektiivinen näkökulma luonnosta, herätä suojelukipinää laajasti. On ymmärrettävää, että haluamme nähdä ja kokea luonnon, pääsääntöisesti pehmeiden ja kauniiden tunnekokemusten kautta, emme rationaalisen evidenssin, välttämättömien vuorovaikutusten tai jopa kuoleman kautta. Ja sanottakoon tässä – se on sallittua, katsoa pehmeiden suodattimien läpi. Niin tai näin, luonnon monimuotoisuus on silti turvattava ja sitä on suojeltava, sillä luonto kaikesta huolimatta, on samalla kaiken elämän ylläpitäjä, lukuisine prosesseineen. Elämä, kaikilla sen ilmenemistasoilla on riippuvainen puhtaasta vedestä, ilmasta ja maasta. Meidän kaikkien ihmiseläinten ja muiden eläinten ruoka, tulee luonnosta – suoraan tai välillisesti. Villissä luonnossa jokaisella öttimönkiäisellä, ilveksellä, sudella, ketulla ja leppäkertulla sekä puilla ja kasveilla on oma paikkansa. Lisäksi maaperän eliölajistolla on suunnattoman suuri vaikutus, elämän selviytymiseen tällä planeetalla.
Luonto”suhde” – ilves”suhde”?
Luontosuhde on filosofinen ja eettinen kuva siitä, miten ihminen suhtautuu luontoon. Luontosuhde on enemmän tunne, kun konkreettinen symbioosi, eli vuorovaikutus. Täydellisen välinpitämätön, lienee luontosuhdetta kuvaavan janan toisessa ääripäässä ja fundamentaalinen rakkaussuhde, janan toisessa päässä. Ihmisen luontosuhde on pääosin subjektiivinen kokemus ja yksisuuntainen, sillä luonto ja eläimet, eivät määrittele suhdettaan ihmiseen. Kokonaiskuvaa, suhteen muodosta ja laajuudesta on kaiketi mahdoton myös mitata, objektiivisesti. Joten subjektiivisena kokemuksena, luontosuhde on myös mielipide, omasta itsestä, suhteessa luonto ja villieläimet.
Luontosuhteen yksisuuntaisuus asettaa suhteen, hieman eri asentoon, kahden suostumuksellisen yksilön (ihminen-ihminen) tai ehdollistamalla (koira-ihminen) rakentuneeseen suhteeseen nähden. Yksisuuntainen luontosuhde ei ole takuu, molempia hyödyttävästä symbioosista. Ja usein onkin niin, että ihminen on se hyötyvämpi osapuoli, luonnon monimuotoisuuden kaventuessa, ihmisen ”hoitaessa” luontosuhdettaan. Ajamme autolla kansallispuistoon, roskaamme luontoa, kaivamme jäkälää ja sammalta sekä teemme vain sitä, mikä rentouttaa ja on minusta mukavaa sekä itselleni tarpeellista. Kaikki kuitenkin luonnon kustannuksella , sillä se mitä teemme, on luontoa kuluttavaa ja velkaannumme päivä päivältä enemmän, monimuotoisuuden säilymiselle. Kun edes yrittäisimme! Siis tasata puntteja ja antaisimme luonnolle jotain vastiketta siitä, että saamme helliä yksisuuntaista luontosuhdettamme ja hyvinvointiamme, usein ilman vastapalvelua luonnolle. No toki, onhan onneksi heitäkin, jotka tasaavat puntteja ja antavat omasta hyvinvoinnistaan luonnolle, jotta saisivat jatkossakin sieltä hyvää, elämäänsä.
Valikovuus
Tänään ihmisyksilö puolustaa monimuotoisuutta, huomenna hän osallistuu ilvestä vastustavaan mielenosoitukseen, huutaen, -ilvestä ei tarvita! Uskottava luontosuhde vai ei? Toinen käy sienessä, mutta illalla hän kärrää pimeyden turvin, vanhan pakastimen metsäautotien varteen. Luontosuhdetta parhaimmillaan? Olemme ristiriitaisin eliölaji tällä planeetalla. Onko sellainen luontosuhde mahdollista, missä luonto eläimineen jäisi plussalle? Vai onko kyse vain siitä, kuka viherpesee oman käyttäytymisensä parhaiten, piilottamalla luontoa kohtaa aiheuttamansa ylikulutuksen tai pakastimen kärräämiset, äänekkään puolesta julistuksen taakse?
Luonto kaikkine eliöineen ja elämänmuotoineen on yksi suuri kokonaisuus. Kokonaisuus, jossa elämä, sen eri tasoilla sykkii ja uudistuu, ylläpitäen samalla kaikkea elämää. Tämän vuoksi, yksisuuntainen luontosuhde on vähintäänkin erikoinen ja kummallinen. En tässä tarkoita 100% luonnon takana seisomista, sillä kukaan meistä ei ole puhtoinen, luonnon puolesta puhuja, luonnonvaroja kuluttamaton ihmisyksilö. Riittää kun yrittää! Suunnan saa itse valita.
Röyhkeä ilves tappoi kauriin vasan
Luonnossa tapahtuu monia asioita ja se meidän ihmisten, täytyy hyväksyä. Me emme pysty, eikä meidän tarvitse vaikuttaa, jokaiseen rasahdukseen, luonnossa. Ilves syö kauriin vasan siksi, että yksilö ja mahdolliset jälkeläiset, selviäisivät seuraavaan päivään. Usein on myös niin, että sen ikävän asian tehnyt, on juuri sen lajin yksilö, joka tarvitsee enemmän suojelua, kun esim. saaliskohde. Mutta tunteiden vuoksi, huomio kiinnittyy kauriin vasaan (uhri), eikä ruokaa oman elämänsä sekä jälkeläisten turvaamiseksi hankkivaan emoilvekseen. Ilves on ”röyhkeä”, kirjoitetaan somessa ja mediassa. Ilveksen kuvaaminen röyhkeäksi, tilanteessa kun tilanteessa, kertoo ihmisen tavasta kuvata tapahtumia. Toisaalla, näillä sivuilla kirjoitin ”häirikkö” käsitteestä, jolla ilvestä myös kuvataan. Ilves, eikä mikään muu villieläinlaji, ole sen enempää ”röyhkeä” kuin ”häirikkö”.
Entä eri eläinlajit? Ilves kauniina sulavaliikkeisenä kissaeläimenä, on saanut paremmin hyväksyntää kansan keskuudessa, kun esimerkiksi susi. Jos hyväksytympi laji vielä osaa ”käyttäytyä siivosti”, ihmissilmin ja moraaliajatuksin määriteltynä, niin suosiollinen suhtautuminen kyseiseen eläimeen, ei ainakaan vähene. Jos taas eläimenä vähemmän kaunis, syö poroja tai lampaita, irvistelee pusikosta ihmiselle tai ei muuten ole ”suosikki” laji, on iso todennäköisyys, että se kokee tutaa turkissaan, niin sanallisesti kuin myös fyysisesti. Sen hävittämistä puolletaan jopa tolppatalosta (eduskunta) kova äänisesti. Edes se, että ko. laji on avainlajien keulassa tai muuten monimuotoisuuden merkittävänä osana, ei vaikuta positiivisesti lajin suosioon. Eli, kun tunne ohjaa, rationaalinen perustelu avainlajistauksena, on lähes merkityksetön. Nämä eivät ole kuitenkaan ole musta-valkoisia tapauksia, koska lukuisat muuttujat, voivat tilanteeseen vaikuttaa.
Entä jos ilves?
Palataanpa ilvekseen. Eli, jos ilves monen mielestä hyväksyttynä ja kauniina, ottaakin ruoakseen vaikkapa sen vh-kauriin vasan ja siitä uutisoidaan mediassa röyhkeänä, niin miten käy? Ilves muuttuu sekin pahaksi! Ja näin muuttuvat myös muut petoeläimet, jotka ”rohkenevat” rikkomaan rauhan ja rakkauden illuusion villissä luonnossa. Petoeläimiä luonnon monimuotoisuuden argumentilla puolustava puhuja, on kirjoitusten tuottaman evidenssin mukaan, mistään mitään tietämätön yksilö, piipertäjä jolla ei ole tietoa ja hänen näkökulma asiaan, on suoraan sieltä mihin aurinko ei paista. Avainlajiargumentti, ei myöskään pysäytä tunneryöppyä, joka suuntautuu petoeläimen puolustajaan. Väistämättä herää kysymys? Onko tunne se, jonka ohjauksessa villin luonnon elämää on järkevä tarkastella, mikäli se estää näkemästä ja ymmärtämästä, aidot luonnon välttämättömyydet? Onko meillä metsänkansana pidetyllä, jonkinlainen petoeläinsyndrooma, joka aiheuttaa sen, että ymmärryksemme petoeläinten osasta luonnon monimuotoisuutena, on hävinnyt, kuin tuhkaa tuleen? Ja tilalle ovat tulleet tunnekokemuksen ja median tarjoamat synonyymit, jotka kuvaavat ilvekset pahoina, röyhkeinä, häikäilemättöminä sekä murhaajina.
Äärilaidat eivät ole koskaan ilveksen puolella
Ilveksen elämään liittyy lukemattomia sidosryhmiä, joilla kaikilla on oma tavoite, suhteessa ilvekseen. Hetkinen? Vai onko sidosryhmien tavoite sittenkin, ainakin osalla, ihmislähtöinen tai jopa yksilölähtöinen? Onko ilves sinulle kaunis metsän eliö, jota on suojeltava? Vai onko ilves antanut kynttä ja hammasta koirallesi tai muulle kotieläimelle, lähikontaktin muodossa? Vai onko tavoitteesi, että ilvekset hävitetään, ainakin alueellisesti. Edellisten seurauksena, eri tunteesta johtuen, ihmiset katsovat ilvestä ja sen elämää hieman eri suunnasta ja eri tunnekokemuksen kautta. Ja koska sidosryhmien tunnekokemukset poikkeavat toisistaan, ei yhteistä ”säveltä” päätösten tueksi löydy. Eli, suojellaanko ja jos, niin miten? Vai eikö suojella? Mikä on sopiva ilveskanta alueellisesti, entä valtakunnallisesti? Metsästetäänkö ilvestä vai ei? Jos metsästetään – kuinka paljon? Pitkäkestoista ja kauemmas tulevaisuuteen tähtäävää ja eri sidosryhmiä tyydyttävää ilvessuunnitelmaa, ei näytetä saavan kasaan, nyky menetelmin ja säännöin. Mutta on yksi tie, jota kulkemalla, voidaan edistyä niin, että toimet jota tehdään ovat monimuotoisuuden ja ilvesten hyväksi. Eli, vaihdetaan tunteiden ja tunnekokemuksen tilalle, yhteinen ja neuvoteltu tavoite, joka perustuu täysin tai huomattavalta osin, evidenssin objektiivisuuteen. Tämä ei koske yksin lajeja, vaan monimuotoisuutta laajemminkin.
Tunnekokemus ei itsessään ole huono tai paha, siitä ei ole kysymys. Mutta jos tunne vaikuttaa tehtäviin päätöksiin ja ratkaisuihin korostuneesti tai jos tunnekokemus on ainoa päätöksen peruste, niin epäilen, ettei toimet ole silloin lajin parhaaksi, kokonaisvaltaisesti? Näytön perusteella näyttääkin siltä, että tunnekokemus on yksistään arveluttava, päätösten ohjaaja. Siitä johtuen, luonnon ja lajien tulevaisuus, näyttä vähintäänkin epävarmalta. Katsomalla maailmaa laajasti, saattaa huomata, mitkä kaikki tapahtumat juuri tänään, perustuvat tunteeseen sekä tunnekokemukseen myös muualla kuin luonnossa tai villieläinlajeihin liittyen. Voisikohan niistä tapahtumista ainakin osa, voinut olla syntymättä, jos osapuolet olisivat pyrkineet vähäisempään, tunnekokemusten vaikutusseikkailuun?
Elämä luonnossa ei rullaa, jos monimuotoisuus kapenee ja jossain vaiheessa ongelmat löytyvät ihmisyksilön omasta porstuvasta. Mutta silloin voi olla jo myöhäistä? Eli tunne ei ole se, jota yksistään kannattaa seurata, kun puhutaan villin luonnon monimuotoisuudesta, petojen olevaisuudesta tai niiden tekemistä ”röyhkeyksistä”.
HUOM! sivun sisältö ei ole suunnattu mihinkään yksittäiseen tapahtumaan. Ilveskeskus ei myöskään vähättele, kenenkään kokemuksia!
Ilveskeskus – Jussi
