Teksti Osma Naukkarinen
Julkaistu Elonkehä-lehdessä 4/21.
Ilveksen jäljillä
Kapuan syksyisen harmaana poutapäivänä polkua pitkin ylös jyrkkää rinnettä. Alarinteen rehevämpisekametsä ja haavikot vaihtuvat ylempänä kivikkoisemmaksi ja karuksi männiköksi keloineen. Laelta avautuu näkymä Leppävedelle ja alhaalla levittäytyvään taajamaan. Vaajakosken vieressä kohoava Koskenvuori on loppusyksyisessä asussaan jylhä paikka. Se on myös retkioppaani Jussi Ristonmaan mielipaikka, jossa hän on tänäkin vuonna käynyt käytännössä joka päivä. ”Jos on joku päivä jäänyt väliin, niin mulla on varastossa käyntejä, kun joskus käyn useammin kuin kerran päivässä”, Ristonmaa naurahtaa.
Ristonmaa on asunut lähitienoilla jo yli kaksi vuosikymmentä, joten paikka ja sen luonto ovat vuosien varrella tulleet tutuiksi. Eikä vähiten siksi, että vesien ympäröimä Koskenvuori on talvisin jäiden tultua ilveksen elinpiiriä. ”Ollaan meikäläisen mielipaikassa eli ilvesten kotimetsässä. Kissa käy tässä mutta vain talvella. Tämä on mulle sellainen tarkkailumäki yhden yksilön käynneistä talvisin”, Ristonmaa kertoo.
Asetumme juttelemaan lähelle varhaismetallikautista kiviröykkiötä, jota asiasta tietämättömät tai siitä piittaamattomat ovat alkaneet kivi kiveltä muuttaa nuotiopaikaksi. Euraasian ilves (Lynx lynx) on asettunut Suomeen pian sen jälkeen, kun jääkauden jälkeen maisemaksi on vapautunut muutakin kuin saaristoa. Niin nyt kuin jo muinoinkin ilves on jakanut näitä selkosia kiviä siirtelevien ihmisten kanssa.
Vuonna 1994 Ristonmaa perusti Ilveskeskuksen, jonka tarkoituksena on tutkia erityisesti ilvesten etologiaa eli niiden käyttäytymistä. Lisäksi hän on muun muassa edistänyt ihmisten tietoisuutta Suomen ainoasta luonnonvaraisesta kissapedosta neuvonnalla, järjestämällä ilvesteemaisia metsäretkiä, tekemällä kouluvierailuja sekä esiintymällä tarinankertojana didgeridoon säestyksellä. Enimmäkseen Ristonmaa ei ole vastaanottanut näistä palveluksistaan rahaa, vaan palkkionsa hän on ohjannut esimerkiksi WWF Suomen keräykseen Suomen luonnolle. Jussi Ristonmaan rakkaus ilveksiä kohtaan syttyi 90-luvun alussa, kun hän oli piilokojussa seuraamassa suurpetoja. Mutta ei siksi, että hän olisi siellä ilveksiä nähnyt, vaan päinvastoin. ”Silloin huomasin siellä joitakin öitä istuttuani, että hyvänen aika, täältähän puuttuu kissa. Täällä näkee ahman, karhun ja sudenkin, mutta ei näy kissaa. Ilveksen salaperäinen elämä alkoi sitten kiinnostaa”, Ristonmaa taustoittaa.
Avoimen yliopiston ekologian opintojen lisäksi tieto ja taito on hankittu satojen tuntien omaehtoisella maastossa kulkemisilla, tarkkailulla ja alan aineistojen lukemisella. Rakkaus luontoon ja sen eläimiin heräsi jo 60-luvulla lapsuudessa, jossa vapaa-aika kului metsissä ”turpa mullassa myrätessä”. Suhtautuminen muihin elämänmuotoihin on Ristonmaalla ollut alusta asti huolehtiva, tosin joskus hyvät tarkoitusperät saattoivat johtaa huonoon lopputulokseen. ”Isoja kastematoja kun yritin kerran syöttää pienelle räksänpoikaselle, niin huonostihan siinä kävi.
Mutta opikseni otin ja eipä ole sen jälkeen tarvinnut luonnonvaraista eläintä minun käsieni kautta tappaa edes matoa syöttämällä,” hän muistelee. Ristonmaa muistaa myös isän hirvenmetsästyksen lopettamisen olleen mieleen painunut kokemus. Isä oli tullut jahdista, laittanut kiväärin kaappiin ja lausunut ”eiköhän se ollut siinä”, minkä jälkeen isästä oli tullut ”hyttysten ystävä”, joka läimimisen sijaan puhalsi verenimijät hellästi iholta pois. ”Tämä on jäänyt mulle mieleen kokemuksena, että vanhakin ihminen voi oivaltaa ja löytää erilaisen lähestymistavan. Mutta en ota kantaa, että oliko se metsästyksen lopettaminen oikein tai väärin, se on jokaisen itse puntaroitava.”
Ristonmaalle on jo lapsesta asti ollut selvää, että ihminen on vain laji lajien joukossa. Ei ylempänä eikä alempana muita. ”Jos jokin pieni mönkijä lajina häviää, on aivan satavarmaa, että se tulee vaikuttamaan seuraavaan ja taas seuraavaan lajiin. Ja joskus se vaikutus löytyy sitten omalta kotiovelta,” hän kuvailee. Tämä ymmärrys on opettanut Ristonmaalle kohtuutta vaalivan elämäntavan. Ilves on ollut lähellä häviämistä Suomessa. 1800-luvun lopusta 1950-luvulle tultaessa ilves hävitettiin täältä muiden suurpetojen tavoin metsästämällä lähes sukupuuttoon. Viimeisistä 15 yksilöstäkin maksettiin vielä 1960-luvulla tapporahaa. Täydellinen metsästyskielto astui voimaan vuonna 1976, minkä jälkeen ilves on palannut Suomen metsiin. Nykyään ilveksen metsästys on sallittu poikkeusluvalla, joita myönnettiin kuluvalle metsästyskaudelle 320 kappaletta. Ennen edellistä metsästyskautta Luonnonvarakeskus arvioi kannaksi hieman yli 2000 yksilöä. Suuri metsästysmäärä, liikenne sekä yleiseen petovihaan kytkeytyvä salametsästys verottavat ilveskantaa vuosittain runsaasti, joten suhteellisen hitaasti lisääntyvän nisäkäslajin elinvoimaisuudesta on yhä pidettävä huolta.
Salaperäinen ilves
Kun Leppävesi saa talvella jääpeitteen ja kulku Vaajakosken taajaman ja järven saartamalle Koskenvuorelle helpottuu, on se otollista maastoa ilveksen elinpiiriksi. Ne pitävät vaihtelevasta maastosta ja korkeista paikoista, joista voi päivämakuulla tarkkailla ympäristöä. Ilvekset ovat myös joutuneet sopeutumaan ihmisen läsnäoloon, joten viereinen asutuskeskus kermatoffeentuoksuisine teollisuuslaitoksineen ei joitain yksilöitä haittaa, vaikka yleensä ilves viihtyy ennemmin syrjäisillä metsäalueilla. Koskenvuori on läheisen sijaintinsa vuoksi Ristonmaalle tärkeä ilvesten tarkkailupaikka. Viime talvina hän on tehnyt siellä feromonikokeita, joissa hän on tarkkaillut saaliseläinten, kuten ketun, suhtautumista ilveksen hajuun. Kokeita varten hän sai pullollisen ilveksen feromoneja kanadalaiselta tutkimuslaitokselta. Sen lisäksi, että Ristonmaa on tutkinut ja tarkkaillut ilveksiä vuosikymmeniä niiden luontaisessa elinympäristössä, hän on päässyt tutustumaan niiden eloon ja tapoihin myös tarhaolosuhteissa – tai ”laboratoriossa”, kuten hän itse asian ilmaisee. ”Mua on erityisesti kiehtonut, mitä siellä ilveksen päässä tapahtuu, kun se reagoi johonkin tiettyyn asiaan jollakin tavalla.” Suurimman osan tästä työstään Ristonmaa on tehnyt Ähtärin eläintarhassa, jonka ilvekset ovat olleet sinne suoraan luonnosta pelastettuja orpopentuja sekä näiden jälkeläisiä. Ristonmaa on kartoittanut näistä ilveksistä persoonnallisuuskuvia: ”Totta kai siinä oli havaittavissa erilaisia luonteenpiirteitä. Oli esimerkiksi vetäytyvämpiä, rohkeampia ja välinpitämättömämpiä.”
Eräässä yksilössä oli Ristonmaan mukaan selvästi havaittavissa traumaattisen kokemuksen vaikutus emon kuoltua kiintymyssuhteen herkässä vaiheessa. Edesmennyt virolaissyntyinen psykobiologi Jaak Panksepp osoitti tutkimuksillaan, että ihminen ei ole ainoa naurava nisäkäs, ja että kaikilla nisäkkäillä on samat perustunteet. Pankseppin mukaan ”me voimme olla hyvin varmoja, että eläimilläkin on tiettyjä tunteita. Meitä ihmisiä ja eläimiä yhdistää esimerkiksi sellaiset tunteet kuin viha, pelko, yksinäisyys ja ilo. Minä itse asiassa uskon, että meidän täytyy ymmärtää perusteellisesti näitä meille yhteisiä, yksinkertaisempia tunteita ja niiden muodostumisen hermostollisia perusteita, ennen kuin voimme ymmärtää monimutkaisia inhimillisiä tunteita kuten häpeää, ylpeyttä tai syyllisyydentunnetta.”[1]
Kerran yksi ilves kiinnitti huomionsa Jussi Ristonmaan kengännauhoihin. Se otti nauhan pään suuhunsa ja veti, kunnes rusetti aukesi. ”Sitten se katseli hetken kummastuneena, että mitähän tässä oikein tapahtui. Vaihdoin jalkojen asentoa ja samassa se kiersi toiselle puolelle, otti taas nauhan suuhunsa ja veti sen auki”, Ristonmaa kuvailee. Leikistä muodostui heidän välilleen juttu, joka toistui aina kun hän meni ilvesten luokse. Jossain vaiheessa Ristonmaa työnsi nauhat kenkien sisään piiloon, koska halusi nähdä, miten ilves reagoi, kun nauhojen avaaminen ei onnistukaan. Ilves tutki ja hämmästeli tilannetta pitkään, kunnes vihaisena sähähti Ristonmaalle, suuttui ja lähti matkan päähän murjottamaan. ”Laitoin sitten nauhat takaisin näkyville, ja se lähti kiertämään kehää ja tuli koko ajan vähän lähemmäksi, mulkoili ja kulki edestäni. Loppujen lopuksi se tuli viereeni istumaan, näki kengännauhan ja veti sen auki eikä se ole sen jälkeen tehnyt sitä. Se loppui siihen.” Ristonmaa koki, että näin ilves näytti hänelle olevansa se, joka määrää. Tekevänsä mitä haluaa ja olevansa tekemättä, jos ei halua.
Monimutkainen ihminen?
Ristonmaa suhtautuu ilveksen inhimillistämiseen varovaisesti ja korostaa objektiivista lähestymistapaansa, jossa hän katsoo asioita biologia, ekologia ja etologia edellä. Jokin hänen kokemuksissaan ja tarinoissaan saa minut kuitenkin mietteliääksi. Ehkä asia onkin käännettävä päälaelleen. Muiden lajien inhimillistämisen sijaan meidän on ennemminkin eläimellistettävä ihmistä, joka hybriksessään on tottunut pitämään itseään ainutlaatuisuutena. Nöyrtyä siihen, että monet aiemmin inhimillisinä pidetyt piirteet taitavatkin olla aivan yleiseläimellisiä tai ainakin -nisäkkäällisiä. Tähän viittaa myös ilvesten kieli, josta Ristonmaa intoutuu kertomaan. Ilvekset kommunikoivat silmillään, korvien ja hännän asennoilla ja liikkeillä, ääntelyllä sekä feromoneilla. Kävelystä näkee koko kehon kielen. Ääniä Ristonmaa on tunnistanut yli 20. ”Ääntelyssä on aina pieni tulkintavara, mutta häntä, silmät ja habitus ovat standardimaisempia kuin ääntely, jossa on enemmän yksilökohtaisia eroja.” Ristonmaata kuunnellessani ajattelen, ettemme me ihmiset ole sen kummallisempia: ääntelehdimme, elehdimme, ilvehdimme ja tuotamme feromoneja. Tosin viimeiseksi mainitun kommunikaatiomuodon tietoisessa käytössä me ihmiset lienemme varsin kehittymättömiä otuksia. Ja kuten ilveksillä, ihmisilläkin äänteisiin perustuvassa kielessä on suurta vaihtelua, kun taas ilme- ja elekielestä löytyy enemmän yleismaailmallisuutta. Ristonmaa on oppinut ilveksiltä sen, ettei aina tarvitse olla jotain tekemistä, sillä suurimman osan ajasta ilvekset eivät tee mitään. Ilveksille läsnäolo hetkessä on selviytymisen elinehto energian saannin ja sen säästön kannalta. Itselleni on vaikeaa olla tekemättä mitään ja useimmiten ainakin ajatukset ja sisäinen puhe pyörivät melkoista karusellia. Modernissa maailmassa ihmisten ei ole pakko olla hetkessä läsnä selviytyäkseen.
Mutta mitähän ilveksen mielessä mahtaa liikkua, kun se ei tee mitään? ”En osaa sanoa, mitä siellä liikkuu. Mutta ne ovat tyytyväisiä ja levollisia. Sitä pystyy lukemaan,” Ristonmaa vastaa. Olemme laskeutuneet Koskenvuoren rinteen alas ja ylitämme Haapakoskea rautatiesiltaa myöten, kun Ristonmaa muistaa vielä yhden tärkeän opetuksen, jonka hän on saanut ilveksiltä. Nöyryyden. Vaikka voi helposti sanoa, että Jussi Ristonmaa on yksi Suomen parhaiten ilveksiin perehtyneistä ihmisistä, hän ei suostu kutsumaan itseään ilvesasiantuntijaksi. ”Joskus on luullut jotain tietävänsä, mutta kissat kerta toisensa jälkeen tekevät sitten jotain, mikä pudottaa taas maan pinnalle.”
[1] Väre, Tiia: ”Ihmisten ja eläinten perustunteilla yhteinen biologinen pohja” www.yle.fi/aihe/artikkeli/2005/11/29/ihmisten- ja-elainten-perustunteilla-yhteinen-biologinen-pohja. Yle Akuutti 29.11.2005.