Ilves kuuluu taksonomian pääjaksossa selkärankaisiin, luokassa nisäkkäisiin, lahkossa petoeläimiin ja heimossa kissaeläimiin (felidae), sekä pieniin kissapetoihin (felinae). Ilveksen sukuun kuuluu maailmassa tällä hetkellä neljä eri ilveslajia. Meillä Suomessa esiintyvä Euraasian ilves (Lynx lynx), Pyreneitten niemimaalla asusteleva Espanjan ilves (Lynx pardinus) sekä kaksi Amerikan mantereen ilvestä, Punailves / Bobcat (Lynx rufus) ja Kanadan ilves (Lynx canadensis). Joissain vanhemmissa julkaisuissa ilvesten sukuun liitetään myös aavikoilla viihtyvä Caracal (Caracal caracal), josta kutsumanimenä käytetään aavikkoilves -nimeä. Tämä ilvestä vähän ulkomuodoltaan muistuttava kissaeläin kuuluu kuitenkin Caracal sukuun sekä omaan kehityslinjaansa. Läheisempää sukua Caracal on Afrikan pikkukissa Servaalille. Alalajit, joita ilveksellä on useita, voivat olla hyvin lähellä ”kantalajia”, mutta poikkeavat siitä esim. reisiluun- tai kallonmittojen vuoksi sen verran, että eivät ole yhdistettävissä kantalajiin kuuluvaksi.
Euraasian ilveksellä on melko laaja esiintymisalue ja levinneisyys. Elinalue kattaa suurenosan pohjoisesta pallonpuoliskosta ja pohjoinen havumetsä (taiga) on tyypillistä ilveksen elinaluetta. Ilveksiä esiintyi aikoinaan hyvinkin runsaana koko Manner-Euroopassa, mutta 1800-luvulla alkanut lajiin kohdistunut viha hävitti suuria ilvesesiintymiä ja keskitti esiintymät Euroopan pohjois- ja itäosiin. Viimevuosina ilvestä on palautettu takaisin luontoon mm. Juran vuoristoon, Sveitsin ja Ranskan alueelle, Puolaan sekä Saksaan. Osa näistä uudelleen palauttamisista on onnistunut kehnosti, sillä lisääntyvä ilveskanta aktivoi niitä ihmisiä tarttumaan aseisiin, jotka jostain syystä eivät suvaitse ilvestä.
Syrjäiset metsäalueet ovat ilvekselle mieluisinta asuinaluetta. Vaihteleva maasto, jossa korkealla paikalla päivämakuulla ollessa on hyvä tarkkailla ympäristöä, on paikka, jossa ilves viihtyy. Muuttuvasta ympäristöstä johtuen ilveksen on kuitenkin täytynyt sopeutua asustelemaan ja liikkumaan hyvinkin lähellä ihmisasumuksia. Erilaisilla metsätyypeillä ei näytä olevan vaikutusta ilveksen sijaintiin.
Elinpiiri
Ilveksen yön aikana kulkema matka vaihtelee ympäristön, saadun saaliin, ilvestiheyden sekä lisääntymistarpeen mukaan. Lyhyimmillään yö-matka voi olla alle 2 km. tai jopa yli 20 km. Laajimmillaan esim. lisääntymisaikana, urosilveksen elinpiiri Suomessa voi hyvin olla yli 1000 km2, naaraan 300-400 km2 (Luke) ja pentujen kanssa vielä huomattavasti pienempi. Sveitsin alpeilla elinpiiri voi jäädä alle 100km2 (Kora) ja Slovakiassa se vaihtelee 200 – 300km2 (LifeLynx) välillä (elinpiiri = alue, jossa eläin liikkuu täyttämässä perustarpeensa, mutta jota ei aktiivisesti puolusteta). Elinpiirin koossa on huomattavia vaihteluita, koska siihen vaikuttavat useat muuttujat. Ilveksellä saattaa esiintyä myös joskus agressiota, vierasta ilvestä kohtaan. Nämä muutamat ja harvoin tapahtuvat sattumakohtaamiset eivät kuitenkaan asemoi ilvestä varsinaiseksi reviirieläimeksi (reviiri = alue tai sen osa, jota puolustetaan aktiivisesti ja fyysisesti). Ilvekset karttavat viimeiseen asti toistensa kohtaamisia, sillä niissä piilee aina riski loukkaantumisesta. Hajumerkit (feromonit) riittävät yleensä kertomaan toiselle ilvekselle alueella jo oleskelevasta yksilöstä ja näin yhteenottoihin ei ajauduta. Naarailla vierekkäinen elinpiiri voi myös olla sukulaisuussuhteinen (tytär), jolloin vanhemmalle naaraalle (emo), naapurista ei ole haittaa. Hajuviestit pensaassa kertovat puolin ja toisin sukulaisuussuhteet, ym. tarvittavat tiedot. Sukulaisuussuhde ei kuitenkaan ole ehdoton edellytys, sopuisalle rinnakkaiselolle. Sillä myös naaraat, jotka eivät ole sukua keskenään, voivat sietää toisiaan, jos perustarpeet täyttyvät ilman suurta ponnistelua. Eli, että alueella on ruokaa ja suojaa (turva). Yhden uroksen elinpiirillä voi olla kahden sukukypsän naaraan elinpiirit mutta ei toisen uroksen elinpiiriä. Myös sillä, onko naaras sukukypsä, voi olla uroksen suunnasta katsottuna vaikutusta hyväksyttävyyteen, uroksen elinpiirille asettumisessa. Elinpiiri ja reviiri käsitteinä ja toteutuneina, eivät ole kiveen hakattuja määritelmiä. Tehtyjen kokeiden antaman näytön myötä, vaakakuppi kallistuneen ilveksen kohdalla kuitenkin hieman enemmän elinpiirin suuntaan, johtuen mm. sopeuman ilmeisestä vaikutuksesta. Elinpiiri käyttäytymiseen viittaa myös muuttujien alisteisuus, villien kissaeläinten sisäisiin vuorovaikutuksiin.
Tuntomerkit
Ilveksen tunnistaa luonnossa sulavalinjaisesta liikkeestä, poskiparrasta, korvissa olevista tummista tupsuista ja töpöhännästä, jonka viimeinen kolmannes on Euraasian ilveksellä musta. Turkin täplityksessä saattaa olla eroja samassa pentueessakin. Joukossa voi olla hyvinkin täplikkäitä kissa-ilveksiä täysin täplättömiä susi-ilveksiä (mustat juovat selässä) tai sellaisia kettu-ilveksiä joilla täplät ovat vain alaraajoissa. Nimet ovat vuosikymmenten saatossa kansan suussa muotoutuneita, eikä kyseessä ole eri laji, vaan ainoastaan ulkoisten ornamenttien (merkkien) eroavaisuus.
Jäljet
Ilveksen jälki erottuu koiraeläimen jäljestä keskimmäisten varpaiden epäsymmetrisyydellä (koiraeläimellä keskimmäiset varpaat ovat symmetrisesti toisiinsa nähden). Ilveksen jäljessä ihmisen keskisormea vastaava varvasantura on edempänä kuin viereinen nimetöntä vastaava antura, kämmenselän puolelta katsottuna. Lisäksi ilveksen jälki on muodoltaan pyöreämpi kuin koiraeläimen jälki, joka levenee taaksepäin, muistuttaen hieman päärynää. Jäljen jättäviä varvasanturoita ilveksellä on neljä sekä lisäksi yksi suurempi keskiantura. Ilves käyttää liikkumiseen askellajeista mieluiten, -käyntiä, jolloin takatassu usein astuu etutassun jättämään jälkeen. Tämä puolestaan voi suurentaa ja muuttaa jäljen kokoa sekä muotoa. Myös tassunpohjan vahva karvoitus, lumen kosteus, sekä ilmanlämpötila voivat vaikuttaa lumijäljen selkeyteen tai kokoon vaikeuttaen sen tunnistamista. Aikuisen ilveksen jälki (kuva alla) on varpaat supussa noin 8 – 11 cm. Askelväli käynnissä 80 – 100 cm ja ravissa 130 – 150 cm.
Yhden jälkipainalluksen perusteella ei usein kannata tehdä syvällisiä päätelmiä jäljen jättäjästä vaan etsiä kärsivällisesti lisää jälkiä puiden juurilta, tms. suojaisasta paikasta, jossa jälki olisi pysynyt mahdollisimman muuttumattomana.
Spesialistin hampaat
llveksen kallon muoto ja hammaskalusto ovat pitkäaikaista spesialistin sopeutumaa ja erikoistuneet lihan paloitteluun sekä hyödyntämiseen ravinnoksi. Vahvojen poskilihasten ja kallon muodon kautta saavutettu suuri puruvoima, mahdollistavatkin hyvin ravinnon tehokkaan hyödyntämisen. Joskus talvisesta metsästä kuitenkin löytyy vain osin kaluttu jäätynyt kaurishaaska ja ilves on jatkanut matkaansa. Haaskan hylkäämisen perusteet ilveksellä eivät kuitenkaan liity sen hammaskaluston heikkouteen tai kyvyttömyyteen jäisen evään paloittelussa. Kun tarkastellaan ilveksen kehittynyttä sopeutumaa saalistajaksi hieman tarkemmin, avautuvat monet perusteet, -miksi ilves ei hyödynnä mielellään jäistä haaskaa. Eli, ilves kissaeläimenä saalistaa mieluimmin liikkuvaa. Lisäksi se tykkää enemmän lämpimästä ruoasta, mm. kehnon oksennusrefleksin vuoksi (kylmä liha laukaisee oksennusrefleksin helposti). Sulaa ja lämmintä evästä ei myöskään tarvitse omalla energialla lämmittää, joten lämpimän lihan hyötysuhde on parempi. Mutta on tilanteita, jolloin ilves hyödyntää oma tekemää haaskaa jopa 2-3 yötä. Emolle, jolla on pennut huollettavana, haaska saattaa olla edullisempi vaihtoehto kuin, että pitäisi joka yö hankkia uutta ruokaa. Haaskaa hyödyntäen pentujen ei myöskään tarvitse jäädä ilman emon turvaa, kun emon ei tarvitse jättää pentuja piiloon, saalistuksen ajaksi. Usein kuultu ajatus, ettei ilveksen hammaskalusto pystyisi jäiseen lihaan, on kuitenkin myytti.
Ilves myös saalistaa kaiken ruokansa maassa ja maan pinnalta, eikä se kyttää puunoksalla odottamassa ohikulkevaa jänistä tai kaurista hypätäkseen sen niskaan. Ilves ei myöskään kiipeä puuhun lintujen, oravien tai näädän perässä saalistusmielessä. Joissakin tilanteissa ilves kuitenkin turvautuu hyppyyn saadakseen siivilleen nousseen linnun kiinni. Hypyssä ilveksen etutassut voivat yltää hyvinkin yli kolmen metrin korkeudelle.
Ilveksen äänet ja ääntely
Luonnossa ilvekset eivät ole niitä kaikkein äänekkäimpiä eläimiä. Kevättalvi lisääntymisaikaan on arvatenkin puheliainta vuodenaikaa. Keväiset kutsuhuudot voivat kiiriä tyynessä yönpimeydessä pitkän matkaa ilmojen halki. Nuo kevätyöt saavat myös naaraiden rinnassa sykintää ja ääntelyä aikaiseksi. Seurantojen kautta huomasin, että naaraat ääntelevät ahkerammin lajin läheisissä vuorovaikutustilanteissa (emo-pennut), mutta voivat äännellä myös kaukaisille lajikumppaneille jonkin verran ympäri vuoden. Ilvesyhteisössä äänimaailma on kiinnostava osa-alue josssa erilaisilla äänteillä sekä äänenpainotuksilla, joita tehostetaan kehonkielellä (hännän asento/liike, korvat, silmät, suun pielet, jne.). viestitään lajitovereille monia asioita. Erilaisia lyhytääniä (äänteitä) sekä äänisarjoja, joita ilves käyttää eri tilanteiden viestinnässä on yllättävän paljon. Äänillä ja ääntelyllä on iso merkitys perheyhteisön sisäisen tasapainon ja muun vuorovaikutuksen ylläpitämisessä. Koska luonnossa elävät yhteisöt ovat ilveksen elintavoista johtuen emo-pentu painotteisia, on siinä ääniviestinnälle enemmän tarvetta, kuin ”poikamies” uroksen arkielämässä. Metsässä kuuluu myös lukuisia muita ääniä ja ääntelyä, kuin ilvesten. Erilaisten äänien lähettäjää ja alkuperää on usein vaikea kohdistaa tiettyyn lajiin. Ketun naukaisut, jänön ”karjahdukset”, kauriin varoitusääni ja ilveksen haukunta sekoittuvat helposti ja lajimääritelmä muutaman äänen perusteella voi mennä ojasta allikkoon. Joten varman lajimäärityksen suhteen, varovaisuus kannattaa huomioida. Summasummaarum, kaikki parkaisut, haukahdukset ja karjaisut metsässä eivät ole ilveksen ääntelyä.
Kokeissa käytin viittä ilveksen ääntä muuttujana. Viittä siksi, koska niiden erottaminen on kutakuinkin mahdollista ja viittä siksikin, koska niistä löytyvät myös ”yleisimmät” äänet, ilveksen ollessa vuorovaikutuksessa lajitovereihin. Näiden viiden äänen lisäksi on vielä hyvinkin paljon muita äänteitä ja äänisarjoja. Näistä useimmat ilmenevät ilvesyhteisössä jopa päivittäin. Mutta niiden nauhoittaminen osoittautui haasteelliseksi, koska osa äänistä on hiljaisia ja osa sellaisia, jotka toistuva vain tietyissä tilanteissa. Kehräys, tuo monelle tuttu kissan ääni on ilveksellä matalaa ja syvää. Rentoutuneen ilveksen kehräys purraa noin 25 Hz taajuudella, mutta se voi hieman vaihdella tilanteen mukaan. Usein luullaan, että kehräys tarkoittaa hyvää ja rentoa oloa. Sitäkin, mutta ilves kehrää myös silloin kun se on stressaantunut tai sillä on kipuja (esim. lajikumppanin kynnenviilloista). Näiden lisäksi ilves käyttää kehräystä laukaistaakseen konfliktin lajitoverin kanssa.
Haasteista huolimatta vuodet ilvesten kanssa ovat avanneet ymmärtämään jo hyvän joukon ilveksen ”puhetta” ja niiden takana olevia merkityksiä. Laajassa kuvassa yksittäisten äänien tunnistaminen ja niiden merkityksen ymmärtäminen ei kuitenkaan ole niin oleellista, jos etsitään käyttäytymisen taustalla olevia muuttujia, jotka muuttuva reaktioiksi eri tilanteissa. Äänen lisäksi on huomioitava myös kehomerkit (häntä – korvat – kehon asento ja tilanne) jotta ilveksen ”ajatus” edes osin avautuisi. On kuitenkin olemassa yksittäinen ääni, joka ihmisen kannattaa huomioida, jos kohtaa sairaan tai loukkaantuneen ilveksen. Se ääni on: varo – hyökkään kohta, älä lähesty minua -ääni. Varoitusääni muistuttaa läheisesti koiran murinaa ja siihen liittyvää pitkää sähinää. Yhteenvetona: ilveksen ”puheen” edes osittainenkin ymmärtäminen avaa ovia ilveksen persoonallisuuteen, olevaisuuden tilaan ja yksilöeroihin sekä yhteisön mutta myös lajin viestintään laajemminkin.
Alla olevassa äänikipissä kuuluu naarasilveksen yhteys/kutsuääntä. Linkki ohjaa Ilveskeskuksen YouTube kanavalle.
Ilveksen näkö
Ilveksen aisteista tärkeä, eli näkö. Ilveksen hyvään näköön liittyy monia tekijöitä. Yöaktiivisen eläimen on kyettävä näkemään pienikin liike pimeään vuorokauden aikaan. Tässä ilvestä auttaa silmien sijainti, jotka kissaeläimellä on ”ihmismäisesti” eteenpäin. Tämä silmien sijainti tuottaa laajan näkökentän ja auttaa myös etäisyyksien arvioinnissa, vaikkapa saalistaessa.
Ilveksen verkkokalvolla on runsaasti valoon reagoivia tappi- ja sauvasoluja. Päivänvalossa tappisolut toimivat värierottelijoina, kun taas sauvasolut auttavat ilvestä hämärässä näkemään pienenkin liikkeen. Päivällä ilves säätää pupillia viirumaiseksi mutta hämärässä pupilli laajenee lähes koko silmän kokoiseksi päästäen maksimaalisesti kaiken valon silmänpohjan taapetumkalvolle joka heijastaessaan valon takaisin sauvasoluille. Tämä tekee ilveksestä yö-metsän tehokkaan saalistajan saaden ilveksen silmät myös ”kiilumaan” kun valo osuu niihin (kuva alla). Ilveksen näkökyvyn vertaaminen ihmisen kykyyn nähdä, on vaikeaa. Mutta jos tappi- ja sauvasolujen määrästä vetäisi päätelmiä, niin ilveksen näkö ”voittaa” ihmisen näön 6-0.
Väriin liittyvissä kokeissa oli käytössä punaisia ja tummansiniä patukoita, joiden sisällä oli myös hajua lähettävää täytettä. Lisäksi värikokeessa käytettiin viideen värisiä palloja. Patukoilla etsittiin väristä ja hajusta sitä voimakkaammin reagointia aikaansaavaa muuttujaa. Kun taas palloilla tavoite oli löytää käyttäytymisen lankoja ilman hajuärsykettä. Molemmat, sekä patukat ja pallot osoittivat ilveksen kiinnostusta tiettyihin väreihin. Lienee tappisolujen kytkös, että nämä värit olivat sininen ja kelta-(vihreä) (dikromaattinen näkö). Mutta kun huomioon otettiin myös patukan sisältä tuleva haju, värien määrä lisääntyi punaisella. Mutta vain tilanteissa, joissa patukan sisältö, eli sen luovuttama haju oli tietynlainen. Eli, haju oli näissä tilanteissa se ”valintapäätöksen” muuttuja.
Kuulo – tuo mainio, ilveksen aisti
Ilveksen kuulo, tuo mainio ihmisen kuuloa moniverroin parempi aisti, jota ilves käyttää kaikessa toiminnassaan. Kommunikointi pentujen tai lajitovereiden kanssa, saalistus ja ympäristön tarkkailu, tarvitsevat kaikki kuuloaistia. Ilveksen kuuloalue on <20Hz – >70kHz, eli infraäänistä – ultraääniin, toisin kun meillä ihmisillä, sillä kuuloalueemme max. lienee siinä 20kHz luokaa nuorella ihmisellä. Useilla meistä infraäänet <20Hz äänet ”häviävät” myös iän mukana jonnekin. Laaja kuuloalue on tarpeellinen ilvekselle jo yksistään ruoan hankinnan kannalta. Sillä jotkut ilveksen saaliseläimistä ääntelevät korkeataajuisia äännähdyksiä. Ja vaikka kovin matalataajuisellä äänellä kommunikoivia lajeja ei kuulu ilveksen ravintoresurssiin, on matalien taajuuksien kuulemisella puolensa. Tällainen matalataajuinen ääni on esim. lajikumppanin kehräysääni, jolla tilanteesta riippuen voi olla erilainen merkitys. Kehräystaajuus (n. 25Hz) vaihtelee hieman tilanteen mukaan. Mutta niin upea kun ilveksen kehräys on kuulla, niin hyvää tallennetta en sitä onnistunut samaan. Sillä niin vain lähes aina kävi, kun ilves alkoi kehräämään, niin tallennin ei ollut valmiina. Tai sitten ilves lopetti kehräämisen, kun mikrofoonien kanssa menin lähelle. Ja sitten kun onnistuin kehräystä tallentamaan, oli lopputulos kuin tuulen henkäys, koska matkaa kehrääjään oli liikaa. Lisäksi usein näytti jopa siltä, että ilves ”ajatteli”, -”menetkös siitä härpäkkeittesi kanssa”. Ja minä menin!
Ulkoisesti näemme ilveksen suuret korvat, jotka pyörivät lähes ympäri. Suurien ”pyörivien” korvalehtien etu on niiden kyky poimia ääniä eri suunnilta ja samalla kaikuluotaimen lailla paikallistaa saaliin olinpaikka. Korvien merkitys on myös suuri ilvesten kommunikoinnissa. Korvien liikkeet kertovat lajitoverille toisen ilvesyksilön ”fiilikset”, kuten myös aikeet. Korvia käyttämällä ilvesemo viestii myös pennuilleen. Tässä äänettömässä korvaviestinnässä korvien takana oleva vaalea alue korostaa emon viestiä pennuille kuten myös aikuisille lajitovereille. Korvat ovat siis tunnemittarit yhdessä silmien, hännän, suunpielien ja yleisen kehollisen olemuksen kanssa. Kokeellisissa testeissä kuulon tarkempi kartoitus, kuten edellä kerrottiin, vaatisi tekniikkaa, jota ei ollut käytettävissä. Siksi kuulo/korva osiossa keskityttiin korvien merkitykseen viestinnässä. Testeissä käytettiin viittä (5) erilaista korvien asentoa ja liikettä.
Hajuaisti
Ilveksen hajuaisti ja sen ”teho” on aisti, jota ei ole juurikaan kartoitettu. On kuitenkin selvä, että hajuilla on ilveksen elämässä iso merkitys. Mutta jos ilveksen hajuaistia vertaa koiraeläimen vastaavaan aistiin, liikutaan jo tuntemattomilla vesillä. Jotain ilveksen hajuaistin ”tehosta” voi päätellä hajuepiteelin, eli sen osan koosta, jossa hajureseptorit sijaitsevat. Tämä nenän yläosassa sijaitseva alue on ilveksellä pienempi kuin koirilla mutta hajuja keräävien neuronien tiheys on kuitenkin huomattava suuri. Tämä neuronien tiheys tasoittaa ilveksen ja koiran välistä hajuaistin eroa. Vaikka lopputulemassa ilveksen hajuaisti jääkin hopealle.
Ilvekselle hajuaistin merkitys kulminoituu yhteisön viestintään, lisääntymiseen mutta myös ruoan hankintaan. Näistä merkittävä on lisääntymiseen liittyvien merkkien lukeminen polunvarrelta ja elinpiirin laidoilta. Mitä ilves sitten lukee saapuneen postin sisällöstä? Tilanteen mukaan hajumerkki kertoo: sukupuolen, kuka polkua on kulkenut, onko mahdollisesti parittelua-aika lähestymässä sekä vieraan yksilön tulemisesta alueelle. Näitä viestejä ilves jättää hajurauhasista, joita sijaitsee mm. poskissa, takapuolessa hännän tyvessä sekä tassuissa. Lisäksi ulosteella ja virtsalla on arvatenkin viestinnällistä merkitystä. Nämä kehon tuotokset ruiskaistaan kiven kylkeen, puunrungolle ja isommat jätökset jätetään joskus peittämättömänä hangelle, lienee selväksi merkiksi muille kulkijoille.
Pelkästään hajuaistin ”tehoa” kartoitettiin kokeissa hajupiiloilla, eli hajun sijoittamisella vakituisen kulkureitin läheisyyteen (eri matkojen päähän). Käytettävät hajut olivat ilvekselle tuttuja sekä ennestään ”tuntemattomia”. Jos hajukokeet jotain näyttivät, niin sen, että nenä ja sen ominaisuuden ruoan hankinnassa näyttelee vähäisempää osaa kuin kuulo ja näkö. Tilanteita, jossa ilveksellä oli suoranaista vaikeutta löytää piilotettu ruokaärsyke, tuli toistuvasti esiin. Jopa silloin kun nenä jo ”pyyhki” näytteen päältä saattoi mennä tovi, ennen kun ilves paikallisti näytteen kevyen karikon alta.
Tuntoaisti – Korvatupsuteorian sulaminen
Tuntoaisti on ilvekselle tarpeellinen saalistuksessa sekä liikkumisessa. Pitkät viikset ja paljon herkkiä tuntokarvoja silmien luona, leuassa ja jaloissa ovat ilvekselle kuin navigaattori meille ihmisille. Eli pimeässä ja ahtaissa paikoissa liikkuessaan ilves tarvitsee viiksien ja tuntokarvojen välittämää tietoa ympäristön esteistä. Viikset kääntyvät myös tarvittaessa eteenpäin mm. silloin kun ilves on äkäinen, mutta viikset ovat eteenpäin myös saalistustilanteessa, jolloin tappava puraisu osuu oikeaan paikkaa.
Korvien päässä olevien tupsujen tarkoitusta on pohdittu vähintäänkin paljon. Oman teoriani tupsujen merkityksestä päättelin maastoseurantojen antamaan näyttöön nojaten jo yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, kuulematta vastaavaa teoriaa aikaisemmin mistään. Teoriani oli, että tupsut auttavat saalistavaa ilvestä aistimaan vähäisimmänkin tuulenvireen hermotuksen kautta, jolloin ilves osaisi lähestyä saalista vastatuuleen, eikä kohde eläin saisi niin helposti vihiä ilveksen läsnäolosta, ilveksen lähestyessä tuulen ns. tuulen alapuolelta. Ilveksen liikkuessa vastatuleen myös vähäinen ääni kulkeutuisi ilveksen korviin. Se taas helpottaisi ilvestä paikallistamaan kohteen tiukassa kasvustossa.. Tätä ”korvatupsuteoriaa” puolsi myös saalistuksen jälkien seuraaminen lumiolosuhteissa, johon edellä mainittu teoria oli piirtynyt ja oli siitä luettavissa.
Mutta niin kuin usein ennenkin, ensimmäiset, mutta kuitenkin näyttöön joltain osin perustuvat teoriat ilveksen käyttäytymisestä, ovat murentuneen. Siksi olen nykyisin kriittinen omaa korvatupsuteoriaani (mutta myös useita muita teorioita) kohtaan ja odotan kiinnostuneena lisää näyttöä tupsujen merkityksestä. Ja onhan ilveksellä ne tuntokarvat silmien yläpuolella. Jospa juuri ne ovatkin tuulimittarin virkaa tekeviä? Eli voihan olla, että korvatupsut ovat ”vain” ornamentteja ja mittari yksilön iästä. Näihin omiin teorioihin kriittisesti suhtautuminen ja oman teorian sulaminen, ovat opettavia tapahtumia. Niissä piilee myös innoituksen syvin kultahippu – tiedostaminen, että en ole kaikki tietäväinen ”jääräkuoriainen” ja luulo tai oletus ei ole se, joka tuo parhaan mahdollisen evidenssin asiasta. Objektiivinen käyttäytymisseuranta on sitä, että omat teoriat on oltava valmis kumoamaan, hetkellä millä hyvänsä.
Saalistus
Ilvekselle ruoan hankinta (saalistus) on stressiärsykkeen reaktio ja siitä seuraavaa toimintaa. Saalistuksessa stressin ilmentymä on liikkeelle laittava voima, joka herkistää ilveksen aistit ja fysiologian parhaaseen iskukuntoon tilanteessa, missä pitää venyä parhaimpaan suoritukseen. Elimistön kokiessa stressivastetta kehollisesti ja psyykkisesti, ilves on valmis ruoan hankintaan. Saalistusstressin laukaisevana tekijänä on saatu saalis, tulipa se sitten ensimmäisen tai vasta useamman yrityksen ja lopulta onnistumisen jälkeen.
Ilveksen ollessa petoeläin ja erikoistuessaan vain liharavintoon ovat jänis ja muut pikkunisäkkäät sen pääravintoa. Valkohäntäkauriin, poron ja metsäkauriin esiintymisalueilla ilves saattaa saalistaa myös näitä pienikokoisia sorkkaeläimiä ruoakseen. Valkohäntäkauriin kohdalla saaliiksi näyttää usein joutuvan nuori yksilö, lisäksi syvä lumi helpottaa ilvestä sorkkaeläinten pyynnissä. Joskus ilveksen evääksi saattaa joutua ovelana pidetty kettu, jonka ilves on makuilta päässyt yllättämään. Jäljelle jääneet saaliseläimen tähteet ilves peittää joskus paremmin, joskus huolimattomasti lumella, sammalilla tai lehdillä. Saalistus tapahtuu usein yöllä, jossa selvästi ilta- ja aamuyöstä on aktiivisempi aika, keskiyön kuluessa välimakuilla lepäämiseen. Ilveskeskus keräsi ilveksen saaliseläin-, sekä ulostenäytteitä talvisin 14 -vuoden aikana. Näytteet paljastivat yleisimmät saalislajit (5kpl) mutta myös harvemmin ilveksen lounaspöytään joutuvia lajeja lähes 20 kpl. Viisi eniten löytynyttä lajia olivat metsäjänis, rusakko, vh-kauris, metsäkauris sekä metsäkanalinnut. Muita lajeja olivat mm. supikoira, kettu, näätäeläimet, orava, joutsen, hirven vasa ja ilman lajimääritystä olevia hiiriä/päästäisiä. Ilveksen saaliskohde muuttuu maantieteellisesti sen mukaan, ollaanko kauris, jänis vai jonkun muun saalislajin esiintymäalueella.
Saalistaessaan ilves hiipii kissaeläimen tavoin kohteen lähettyville, odottaa sopivaa hetkeä kärsivällisesti ja lopulta jopa viiden metrin mittaisilla loikilla nappaa saaliin. Mikäli kuitenkin takaa-ajoon joudutaan, on ilveksen saatava saalis pian kiinni, sillä sprintterinä ilves ei pitkää takaa-ajoon lähde, vaan etsii helpomman saaliin. Usein käykin niin, että saaliseläin on ovelampi ja pääsee pakenemaan, ilveksen jäädessä ilman ravintoa. Yrityksiä yhtä ruoka-annosta kohden saattaa ilves joutua joskus tekemään useita, eikä syötävää tule joka päivä. Aikuinen ilves tarvitseen lihaa noin 1 000g / per. vrk. Syötyään riittävästi ilves saattaa peittää jäljelle jääneet saaliin rippeet. Peittäminen on usein hyvin vajavaista ja varsinkin isomman saaliin ollessa kyseessä, peittäminen on lähinnä yritystä. Mutta joskus ilves onnistuu peittämään loput saaliista hyvin.
Naaras ilveksen yö, silloin kun sillä on hoidettavana myös jälkikasvun ateriahankinta, on hyvin kiireinen, sillä kasvavat pennut lisäävät ilvesperheen ravinnonkulutusta hyvinkin puolella. Joskus nuoria yksilöitä ja pieniä pentuja myös nälkiintyy sekä kuolee, kun ruokaa ei ole saatu riittävästi hankittua perheelle. Näin tapahtuu mm. sen jälkeen, kun emo on talven pakkasissa jostain syystä itse menehtynyt tai vierottanut jälkikasvunsa pois, uuden kiiman maaliskuussa alkaessa. Ilves pentujen selviytymistä ensimmäisestä talvesta vaikeuttavat lisäksi metsästys, pakkaset, loukkaantumiset, liikenne ja sairaudet
Vaikka alueella liikkuva ilvesperhe tarvitsee ruokaa enemmän, eivät ne saalista koskaan kaikkia saaliseläimiä elinpiiriltään pois, eivätkä näin ollen aiheuta saaliseläinlajin sukupuuttoa. Täydellisen ruokatyhjiön tekeminen on teoreettisesti lähes mahdoton yhtälö ja olisi samalla ilvekselle itselleen elämää vaikeuttava tekijä, pitkässä juoksussa. Poikkeuksena edelliseen voi olla ns. saaripopulaatio, jossa maantieteellisesti eristäytyneeseen saaliseläinkantaan, ilves voi saalistuksella voimakkaasti vaikuttaa. Tällainen täysin eristäytynyt saaripopulaatio on kuitenkin hyvin harvinainen, mutta mahdollinen. Mikäli mantereella olevan maantieteellisen alueen jänis- tai kauriskannat ovat pienentyneet useiden eri tekijöiden vaikutuksesta, saattaa ilves saalistuksellaan hidastaa saalispopulaation kasvun uudelleen alkua. Ilves kuitenkin toimii elinpiirillään ennemminkin monimuotoisuuden tasapainottajana, verottamalla mm. alueen kettu ja supikoira populaatioita. Tästä hyötyvät kanalintukannat ja niiden pesintä selkeästi. Petoeläimen vaikutus ei kaikissa tilanteissa ole aina negatiivinen muille lajeille, vaikka usein näin luullaan. Luonnon ja lajien väliset vuorovaikutukset ovat joskus pitkiä ketjuja ja jotta kokonaisvaikutukset saadaan selvitettyä, on usein seurattava ketjua, sen ensimmäisestä lenkistä – viimeiseen lenkkiin asti. Se on usein vaikeaa ja aikaa vievää, mutta välttämätöntä.
”Jotta ymmärtäisi ilveksen (Lynx lynx) käyttäytymistä, on hyväksyttävä sen perustarpeet ja niiden täyttämisen välttämättömyys” jr
Onko ilves vaarallinen ihmiselle?
Ajatteleeko ilves kuten ihminen?
Ajattelun ja tunteiden liittäminen eläimen käyttäytymiseen, herättää usein hämmennystä ja ihmetystä. Jos halutaan perehtyä ilveksen tai muun villieläimen käyttäytymiseen, liittämällä siihen ajatus ja tunne käsitteet, on tiedostettava, että ”ajatus” käsitteenä on hyvin epämääräinen. Jos tarkasteluun lisätään ”tunteet” liikumme entistäkin vaikeammalla alueella. Jotta edelliseen saataisiin valaistusta, se vaatisi eläimeen kohdistuvia aivokuvantamisia, jotta eri tilanteissa aktivoituvat aivojen osat ja niissä tapahtuvat muutokset voitaisiin huomioida.
Mutta, jos lähestytään aihetta pelkästään käyttäytymisseurannan kautta, voidaan ilveksessä huomata sellaisia toimintoja, jotka herättävät kysymään. -Olisiko ajattelun tai tunteiden irrottaminen ilveksen käyttäytymisestä ”väkivaltaa”? Vaikka suuri osa ilveksen keräämästä informaatiosta ja reaktioista tulee aistien, oppimisen sekä sopeuman kautta, on viitteitä, että ilveksellä voisi olla myös emotionaalinen reagointikyky, tietyissä tilanteissa. Jos katsomme ilveksellä olevan mahdollisuuden ”ajatteluun ja tunteisiin”, on silti ilmeisen selvää, että ne eivät tarkoita samanlaista ajattelun ja tunteiden kirjoa, kun mitä meillä ihmisillä on. Me ihmiset lankeamme helposti inhimillistämisen harhaan, jos ja kun katsomme kaikkien lajien olevan kaltaisiamme, ajattelu ja tunne toimintoineen. Ihmisen on myös kyettävä irtaantumaan ”meidän ehdoilla” tapahtuvasta, ilvesten moraali ja etiikka haaveista. Ilveksen elämässä ei ole moraalia, ei etiikkaa. Se ei tiettävästi edelleenkään kykene pohtimaan ja kokemaan tehneensä väärin, silloin kun se nappaa saaliikseen lampaan, kesykissan tai ihmisen suurella vaivalla ruokkiman vh-kauriin pellon laidasta. Myöskään pihapiiriin tulemista ilves ei pensasaidan takana pohdi oikein – väärin näkökulmasta. Ilves tulee pihaan puhtaasti kissaeläinten sisäisten muuttujien, ilveksen käyttäytymisen tai elinpiiri sekä ravinto kytkösten vuoksi. Näistä löytynee vastaus myös siihen, miksi ilves ottaa ihmisen ruokkiman kauriin tai kotieläimen evääkseen.
Kokeet, joita ilvekset seurannoissa tekivät, avasivat kognition (tiedon ja tietojen käsittely) osa-alueita oppimisen kontekstissa. Muutamat kokeet paljastivat muistin kytköksen tilanteen ratkaisuun (missä pallo oli piilossa tai kengännauhojen avaaminen, hatun ottaminen). Tässä viittaan oppimiseen, joka tapahtui nopeasti. Mutta epäilen edellisten kytköstä tarkoitushakuisuuteen. Ilves voi ratkaista jonkin ”pulman” tai mukavan asian, eikä siinä tarvita ehdollistamista ruoalla, tai muulla palkinnolla. Jos oppiminen oli mukavissa asioissa nopeaa, niin sitä oli myös kyllästyminen, muutamaa poikkeuskoetta lukuun ottamatta. Poikasten saalistusopettelu on ilmeisen selvästi oppimisen prosesseja, sillä seurannat näyttivät, että ilves ei hyökkää saalistaen pallon tai patukan kimppuun (kohteen on oltava tiedostettavaa ruokaa tai näytettävä saaliilta, jotta saalistus laukeaa). Tämä oppimisen kautta suurelta osin tullut ”kohteen valintataito” on muuttuja, joka pitää ihmisen pois ilveksen saaliskohteista. Toki, ihmisen pitää ilveksen saaliskohteista pois, myös meidän fyysiset ominaisuudet (koko, kahdelle jalalla, äänet, hajut). Aiemmin jo todettuna: liike on se, joka sytyttää ilveksellä saalistusvietin, joten paikallaan oleva ihminen ei tältäkään osin ole kiinnostava kohde. Rauhallinen liikkuminen ilvesten seassa tai yhden yksilön seurassa, ei koskaan laukaissut niissä takaa-ajo viettiä. Joissakin yksilöissä oli kuitenkin havaittavissa kissapetomaisuus, niissä tilanteisssa, joissa ilves pyrki lähestymään kohdettaan takaapäin. Mutta katseen kääntäminen ilveksen suuntaan, laukaisi tilanteen poikkeuksetta. Jollain yksilöllä oli havaittavissa myös rektion muutos, kun laskeuduin seisaaltani kyykkyyn, eli samalle tasolle ilveksen kanssa. Tällä reaktiolla ilves hakee itselleen suotuisaa astelmaa, kissaeläinten sisäisten muuttujien seurauksena.
Mitkä kaikki ja miltä osin ilveksen aistit sekä muut informaatio kanavat osallistuvat tai eivät osallistu tiedon hankintaa, on kokonaisuutena vielä avoin. Mutta se lienee toistaiseksi varma, että ilves käyttää yhtä aikaa monesta suunnasta ja lähteestä tulevaa informaatiota, hahmottamaan tilannetta ja ympäristön muuttujia.
Ihminen ei kuulu ilveksen ravintoketjuun. Allekirjoittaneen tekemät kokeet vuosien saatossa eivät myöskään osoittaneet todeksi niitä väitteitä ja tarinoita, joissa kerrotaan ilveksen olevan vaarallinen ihmiselle. On kuitenkin hyvä tiedostaa se, että villieläin on villieläin ja käyttäytyy eri tilanteista riippuen omalla tavallaan (vaisto), joka ei täysin ole ihmisen ennakoitavissa tai tiedettävissä. Olipa sitten kyseessä ilves tai jokin muu villieläin, ei niitä kannata koskaan lähestyä, vaikka eläin olisi paikallaan ja varsinkaan, kun sen pakoetäisyys on poikkeuksellisen lyhyt. Sillä tuntiessaan itsensä uhatuksi (nurkkaan ajetuksi) eläin voi puolustautua puremalla, kynsimällä tai muulla tavalla. Eli –kohdatessasi ilveksen, anna sille aina mahdollisuus poistua paikalta!
Suurimman uhkan meille ihmisille luonnossa saa aikaan meidän omat ajatukset ja luulot, ei villieläimet. jr
Ilvestutkimus ja kokeellista seurantaa
Suomessa ilvekseen liittyvän tutkimuksen laajemmin käynnisti Oulun yliopisto ja Erkki Pulliainen. Ilveskeskuksen 1994-2008 välisenä aikana tekemät maastoseurannat keskittyivät ilveksen populaatioekologian, saalistuskäyttäytymiseen, saalislajien sekä ilveksen vuorovaikutuksen seurantaan ja erilaisten näytteiden keräämiseen ja analysointiin. Maastoseurantojen aikana kerättiin aineistoa Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta, Etelä-Savosta, Pohjois-Hämeestä ja satunnaisesti myös muista maakunnista.
Ilveskeskus on myös kerännyt aineistoa ilveksen persoonallisuuksista sekä etologiasta (käyttäytyminen) vuosien 2014-2018 aikana, kokeellisen seurannan kautta. Kokeellisessa seurannassa etsittiin mm. ilveksen reaktioihin vaikuttavia ärsykkeitä (väri-haju-ääni) sekä yllättävien ja uusien tilanteiden vaikutuksia yksilöiden käyttäytymiseen. Hieman enemmän tietoa kokeista löytyy Ilveksen etologiaa -sivulta. Hanke auttoi hahmottamaan maastosta kerätyn aineiston kanssa, laajemmin ilveksen käyttäytymistä. Ennen vuotta 2014 kerätystä materiaalista koostettiin seurantakoe sarjaa varten ”Ilveksen häntätulkki”, jossa 12 eri hännän asentoa ja liikettä kertovat osaltaan ilvesyksilön sen hetkisestä mielentilasta, ”Korvatulkki” jossa 5 korvan asentoa viestivät laajemmin ilveksen mielentilaa, ”Silmätulkki” jossa 4 silmä muotoa ja kokoa täydentävät edellisiä. Lisäksi ilveksen äänteitä ja äänisarjoja äänitettiin ja opeteltiin yli 20 kpl.
Talvella 2020-2021 kokeellisen seurannan aiheena oli ”Ilveksen feromonit”. Lähdin toteuttamaan kokeellista seurantaa täysin ilman tavoitteita ja odotuksia tulevasta. Alue, johon laitoin viisi hajupistettä sijaitsi ketun vakituisella kulkualueella, kuitenkin niin, että ketunpesältä tuli pisteille matkaa noin 1.5 km. Neljä viikkoa kestänyt koe näytti mukavasti ketun reaktioita sen huomatessa, että alueella on ilveksen hajua. Tein kokeen alueella, jossa ilves ei vakituisesti asustele eikä liiku. Eli, näin ollen ketulla ei ole tuoreessa ”muistissa” ilveksen feromonin hajua ja kokemusta ilveksestä. Ja siksi arvelin, ettei sillä ollut ilvekseen liittyvää, välitöntä välttämiskäyttäytymistä vahvana.
Vuonna 2008 RKTL, eli Riista-, ja kalatalouden tutkimuslaitos, nykyisin Luonnonvarakeskus (Luke), käynnisti laajan ilvekseen liittyvän ekologisentutkimuksen. Tutkimuksessa on oleellisena osana mm. ilvesten gps-seuranta.
Ilves muuttuneessa ympäristössä ja tilassa
Koesarjan (2014-2018) tuoma näyttö sai ilmentämään ilveksen käyttäytymistä enemmän, kun kokeet alistettiin stressi muuttujiin. Väri, ym. kokeiden yksittäinen näyttö oli vain pieniä muruja ja osatekijöitä kokonaisuudessa. Tämän vuoksi, stressiseurannan mukaan tulo oli arvokas lisä hankkeen lopputulokseen nähden. Ilman sitä, tulokset olisivat olleen suhteellisen ohuet mutta ei kuitenkaan olemattomat.
Yksilöiden persoonallisuus kohdisti stressimuuttujia samaan suuntaa (samat stressimuuttujat usealla yksilöllä), joten oletuksena voi pitää sitä, että stressi ei yksistään ole persoonallisuus muuttuja, vaan kollektiivisempi osa ilvesten elämää, jossa tietyt stressimuuttujat vaikuttavat kaikkiin yhteisön yksilöihin. Stressin voimakkuusvaikutus yksilöön vaihteli, vaikka käyttäytymisen kautta nähtävät yksityiskohdat täsmäsivät kaikkiin yksilöihin.
Ilveksen perustarpeiden ymmärtämisellä ja niiden täyttämisen välttämättömyyden tiedostamisella, on huomattava merkitys, ilvekseen vaikuttavien stressitekijöiden tunnistamisessa, käyttäytymisen kautta. Olipa ihmisen ja ilveksen välinen vuorovaikutus mikä hyvänsä, on toimenpiteiden lähdettävä perustarpeiden ymmärtämisestä, pois lukien tilanne, jossa ilves on niin sairas, tms. ettei luontainen olevaisuus ole läsnä. Käyttäytymisen tiedostamisen merkitys kasvaa tilanteissa, jossa Ilves voi välttää muuttujan, joka muuten voisi aiheuttaa stressiä. On siis nähtävä tiettyyn käyttäytymiseen johtava muuttuja mutta myös sijaismuuttuja, johon ilves voi käyttäytymisen perustaa muuttuneessa tilanteessa. Perustarpeet ja niiden täyttyminen ovat myös ilvekselle itselle tärkeitä, stressiä huomattavasti vähentäviä tekijöitä. Huomioita käyttäytymisestä, käyttäytymisen muuttujista sekä stressin vaikutusta ilvekseen, eri tilassa, olen saatujen näyttöjen kautta lähestynyt ”Ilves muuttuneessa ympäristössä ja tilassa” tutkielmassa. Ainesto tutkielmassa on vuosien 1994 – 2022 väliseltä aika-janalta, kuitenkin niin, että suuri osa sijoittuu seurantakoe vuosien aineistoon.
Ilveksen rauhoitus
IUCN red list 2018 Lynx lynx = Least Concern
Ilves on rauhoitettu yksilöinä, mutta myös lajina. Rauhoitus kattaa Suomen lisäksi myös suuren osa ilveksen esiintymisvaltioista, kautta Euraasian mantereen. Uhanalaisluokituksen status ilveksellä on, -Least Concern (vaatii seurantaa). Suomessa ilveksellä ei ole tällä hetkellä välitöntä uhkaa luonnosta häviämiseen. Ilveskanta on Suomessa myös riittävän suuri geneettiseen vaihteluun, joka luo pohjaa terveemmälle ilvespopulaatiolle. Tällä hetkellä vallitseva tilanne ei kuitenkaan anna meille oikeutusta välinpitämättömyyteen, ilveskannan säilymisen suhteen. Suomen valtiollinen vastuu ilveksen hyvinvoinnista luonnon monimuotoisuuden tärkeänä osana, on kiistaton.
Ilveksen metsästys
Ilves on rauhoitettu laji, mutta Suomi poikkeaa ilvesten rauhoituksesta vuosittain 1.12-28.2 välisenä aikana, sallien ilvesmetsästyksen. Poikkeusluvat myöntää Suomen riistakeskus, Maa- ja metsätalousministeriön antaman asetuksen pohjalta. Poroalueella metsästys voidaan aloittaa jo lokakuussa. Tuona aikana emo, jota sen vuotta nuoremmat pennut seuraavat, on kuitenkin rauhoitettu kokonaan. Ilvesmetsästystä perustellaan ilveksen negatiivisella vaikutuksella vh-kauris-, metsäkauris- ja jäniskantoihin ja sosiaalisella paineella sekä harvoissa tapauksissa, pelkona ilvestä kohtaan. Metsästyksen yhteydessä käytetään yleisesti käsitettä ”kannanhoidollinen metsästys”, joka selkokielellä tarkoittaa, ilveskannan pienentämistä metsästämällä, eli kannansäätelyä. Ilveksen metsästyksen ajatellaan lisäävän hyväksyttävyyyttä lajia kohtaan ja näin tukevan ilveksen suojelua.
Myös ilvekseen kohdistuvaa laitonta metsästystä esiintyy jonkin verran Suomessa. Joka vuosi poliisi selvittää muutamia ilvekseen liittyviä metsästysrikoksia. Laittomasta metsästyksestä selviää kuitenkin vain murto-osa, suurimman osan rikoksista peittyessä korpien kätköihin. Tilanne on kuitenkin mennyt huomattavasti parempaan suuntaan viime vuosina. Metsästysrikollisuus ei ole kenenkään etu – päinvastoin! Joten ilmoita tiedossasi oleva ilveksen laiton metsästys ja metsästysrikos poliisille.
Sairaudet
Sairauksista syyhypunkki (Sarcoptes scabiei), eli tutummin kapi (ketukapi), on hyvin yleinen. Lisäksi ilveksiä vaivaa myös erilaiset sisälois-, bakteeri-, sekä virussairaudet ja lisäksi noin 50%:lta ilveksiä on eristetty trikiini.
Ilveksen mittoja ja muuta tietoa
Lahko: carnivora (petoeläimet)
Heimo: Kissaeläimet
Laji: Ilves (Lynx lynx)
Pituus: 85-120cm
Korkeus: 55-65 cm >1v. (etulavan kohdalta)
Paino: 12-24 Kg, uroksen ollessa naarasta painavampi
Parittelu: Helmi-, maaliskuussa
Pentuja: 1-2 mutta 3-4 pennun pentueita syntyy myös joskus alueilla, jossa ravintoa on isolle pentueelle riittävästi tarjolla. Pennut syntyvät 68-73 vrk:tta parittelun jälkeen, suojaisaan paikkaan (louho, juurakko tms). Silmät pennuilta aukevat noin kahden viikon ikäisenä
Sukukypsä: Naaras noin 2-vuotiaana, uros vuotta myöhemmin
Elinikä: Luonnossa alle 10 vuotta, tarhassa jopa yli 20 vuotta
Ilveskanta Suomessa: 2 150–2 405 yli vuodenikäistä yksilöä, ennen metsästyskautta 2022/2023. Lähde: LUKE (kanta-arvio päivitetty 23.10.2022)
Huom! Ilveskeskuksen sivuilla tai esitelmissä kerrotut, seurantojen ja kokeiden tuomat tulokset eivät ole kiveen hakattu lopullinen totuus tai evidenssi (näyttö) ilveksen käyttäytymisestä.
”Mitä enemmän ilves on elämästään minulle näyttänyt, sitä paremmin ymmärrän, miten vähän tiedän sen elämästä” jr
