Ilves – Lynx lynx – Ilves

Ilveksen taksonomiaa

Ilves kuuluu taksonomian pääjaksossa selkärankaisiin, luokassa nisäkkäisiin, lahkossa petoeläimiin ja heimossa kissaeläimiin (felidae), sekä pieniin kissapetoihin (felinae). Ilveksen sukuun kuuluu maailmassa tällä hetkellä neljä eri ilveslajia. Meillä Suomessa esiintyvä Euraasian ilves (Lynx lynx), Pyreneitten niemimaalla asusteleva Espanjan ilves (Lynx pardinus) sekä kaksi Amerikan mantereen ilvestä, Punailves / Bobcat (Lynx rufus) ja Kanadan ilves (Lynx canadensis). Alalajit, joita ilveksellä on useita, voivat olla hyvin lähellä ”kantalajia”, mutta poikkeavat siitä esim. reisiluun- tai kallonmittojen vuoksi sen verran, että eivät ole yhdistettävissä kantalajiin kuuluvaksi. Joskus ilvesten sukuun liitetään myös aavikoilla viihtyvä Caracal (Caracal caracal), josta kutsumanimi on aavikkoilves. Tämä ilvestä vähän ulkomuodoltaan muistuttava kissaeläin, kuuluu kuitenkin Caracal sukuun sekä omaan kehityslinjaansa.

Euraasian ilveksellä on melko laaja esiintymisalue ja levinneisyys. Elinalue kattaa suurenosan pohjoisesta pallonpuoliskosta ja pohjoinen havumetsä (taiga) on tyypillistä ilveksen elinaluetta. Ilveksiä esiintyi aikoinaan hyvinkin runsaana koko Manner-Euroopassa, mutta 1800-luvulla alkanut lajiin kohdistunut viha hävitti suuria ilvesesiintymiä ja keskitti esiintymät Euroopan pohjois- ja itäosiin. Viimevuosina ilvestä on palautettu takaisin luontoon mm. Juran vuoristoon, Sveitsin ja Ranskan alueelle, Puolaan sekä Saksaan. Osa näistä uudelleen palauttamisista on onnistunut kehnosti, sillä lisääntyvä ilveskanta aktivoi niitä ihmisiä tarttumaan aseisiin, jotka jostain syystä eivät suvaitse ilvestä.

Syrjäiset metsäalueet ovat ilvekselle mieluisinta asuinaluetta. Vaihteleva maasto, jossa korkealla paikalla päivämakuulla ollessa on hyvä tarkkailla ympäristöä, on paikka, jossa ilves viihtyy. Muuttuvasta ympäristöstä johtuen ilveksen on kuitenkin täytynyt sopeutua asustelemaan ja liikkumaan hyvinkin lähellä ihmisasumuksia. Erityyppisellä metsällä ei näyttäisi olevan järisyttävää merkitystä ilveksen elämään ja se ”hyväksyy” elinpiirilleen, niin mänty-, koivu-, kuin kuusimetsän.

Kissaeläinten kehityslinjat

Elinpiiri

Ilveksen yön aikana kulkema matka vaihtelee ympäristön, saadun saaliin, ilvestiheyden sekä lisääntymistarpeen mukaan. Lyhyimmillään yö-matka voi olla alle 2 km. tai jopa yli 20 km. Laajimmillaan esim. lisääntymisaikana, urosilveksen elinpiiri Suomessa voi hyvin olla yli 1000 km2, naaraan 300-400 km2 (Luke) ja pentujen kanssa vielä huomattavasti pienempi. Sveitsin alpeilla elinpiiri voi jäädä alle 100km2 (Kora) ja Slovakiassa se vaihtelee 200 – 300km2 (LifeLynx) välillä (elinpiiri = alue, jossa eläin liikkuu täyttämässä perustarpeensa, mutta jota ei aktiivisesti puolusteta).

Elinpiirin koossa on huomattavia vaihteluita, koska siihen vaikuttavat useat muuttujat. Ilveksellä saattaa esiintyä myös joskus agressiota (uros), vierasta ja/tai nuorta ilvestä kohtaan. Nämä muutamat ja harvoin tapahtuvat sattumakohtaamiset eivät kuitenkaan asemoi ilvestä varsinaiseksi reviirieläimeksi (reviiri = alue tai sen osa, jota puolustetaan aktiivisesti ja fyysisesti). Ilveskeskuksen toteuttamassa koesarjassa ja yhteisöseurannassa (2014-2022), ilmeni hyvin seikka, joka vaikeuttaa varsinkin naaraiden elinpiirin laajuuden arviointia. Kokeet näyttivät selvästi, että verisukulaisten, toisiaan kohtaan kokema sietokynnys on laaja. Mutta, yllättävää näyttöä saatiin myös siitä, että ei sukulaisnaaraiden hyväksyntä, toisiaan kohtaan, voi sekin olla aikaisempaa evidenssiä (näyttöä) laajempi. Yksi vaikuttava muuttuja on ilmeisen selvästi, ruoan riittävyys. Siis mikäli ruokaa on marikoilla riittävästi, ei naapurin läheisyys ole niin suuri haitta. Tämä sopeuma voi pienentää elinpiirejä, ainakin naarailla. Myös ilvespopulaation koolla, voi olla merkittävä vaikutus, em. hyväksyntään ja sen myötä pienempiin elipiireihin. Eli, populaatiokoon kasvaessa, paine elinpiirin pienentymiseen lisääntyy, tilapaineen kasvaessa.

Ilvekset (uros) karttavat viimeiseen asti toistensa fyysisiä kohtaamisia, sillä niissä piilee aina riski loukkaantumisesta. Hajumerkit (feromonit) riittävät yleensä kertomaan toiselle ilvekselle alueella jo oleskelevasta yksilöstä ja näin yhteenottoihin ei ajauduta. Yhden uroksen elinpiirillä voi olla kahden sukukypsän naaraan elinpiirit mutta ei nähtävästi toisen uroksen elinpiiriä. Elinpiiri ja reviiri käsitteinä ja toteutuneina, eivät ole kiveen hakattuja määritelmiä tai tarkka rajaisia. Kokeiden antaman näytön myötä, vaakakuppi kallistuneen ilveksen kohdalla kuitenkin hieman enemmän elinpiirin suuntaan, johtuen mm. sopeuman ilmeisestä vaikutuksesta. Elinpiiri käyttäytymiseen viittaa myös muuttujien alisteisuus, villien kissaeläinten sisäisiin vuorovaikutuksiin.

Elinpiiri – alue, jolla sukukypsä yksilö liikkuu, saalistaa ja saa pentuja (F). Elinpiiriä ei puolusteta niin vahvasti kuin reviiriä. Elinpiiri ”elää” ravinnon ja lisääntymistarpeen vaikutuksesta ja voi olla monikerroksinen (ulompi-sisempi-ydin).
Reviiri on se osa elinpiiriä, jota puolustetaan.

Tuntomerkit

Ilveksen tunnistaa luonnossa sulavalinjaisesta liikkeestä, poskiparrasta, korvissa olevista tummista tupsuista ja töpöhännästä, jonka viimeinen kolmannes on Euraasian ilveksellä musta. Turkin täplityksessä saattaa olla eroja samassa pentueessakin. Joukossa voi olla hyvinkin täplikkäitä kissailveksiä, täysin täplättömiä susi-ilveksiä (mustat juovat selässä) tai sellaisia kettuilveksiä, joilla täplät ovat vain alaraajoissa. Nimet ovat vuosikymmenten saatossa kansan suussa muotoutuneita, eikä kyseessä ole eri laji, vaan ainoastaan ulkoisten ornamenttien (merkkien) eroavaisuus.

Lisääntyminen

Ilvesnaaraan kiima, eli aika, jolloin munasolun hedelmöittyminen on mahdollista, ajoittuu usein helmikuun puolivälin ja maaliskuun puolivälin tietämille. Koska luonnossa mikään ei ole ns. kiveen hakattu, voi kiima joillakin yksilöillä, eri muuttujien vaikutuksesta poiketa edellä mainitusta aikajanasta. Maastoseurannoissa tehty havainto on osoittanut aikaisimmillaan, kiiman ja uroksen hyväksyttävyyden (hedelmällisyysjakso) ajoittumisen tammikuun 10 päivään. Parittelun aikaan naaras ja uros liikkuvat yhdessä ja voivat paritella useita kertoja. Hyväksyttävyysajan päätyttyä (2-3pv), naaras tekee urokselle selväksi, että nyt on parempi poistua omille marikoile. Tämän jälkeen, jos edellisen kevään pennut eivät ole lopullisesti vierotettuja, naaras voi hyväksyä ne luokseen uudelleen. Kesän lopulla yhteisössä voi näin ollen olla, emo + ylivuotiset pennut + uudet saman vuoden pennut. Syksyn koittaessa, emo tekee ylivuotisille pennuille selväksi, että nyt on aika lähteä omilleen ja antaa niille lopulliset lähtöpassit. Tämän tapainen ilvesyhteisö ei ole yleisin, mutta aika ajoin niistä kuitenkin tulee havaintoja. Pääsääntöisesti ed.vuoden pennut vierotetaan keväällä, ennen uuden kiiman tuloa.

Ilveksen tiineys kestää noin 68-73 vrk:tta, pentueen vaihdellessa yleensä 2-4 pennun välillä, ravinnon laadun (pääsääntöinen saalislaji), sen riittävyyden sekä elinpiirin maantieteellisen sijainnin mukaan. Ilveksellä naaras on se, joka hoitaa pentueen huollon (apuna voi olla ylivuotiset), uroksen liikkuessa omalla elinpiirillä. Uroksen elinpiirillä voi olla kahden naaraan elinpiirit, joita uros ”tarkkailee”, liikkumalla vaihdellen naaraiden elinpiirien sisällä. Auvoisesta perhe-elämästä, jossa uros olisi kiinteä osa perheyhteisöä, ei kuitenkaan ole näyttöä.

Jäljet

Ilveksen jälki erottuu koiraeläimen jäljestä keskimmäisten varpaiden epäsymmetrisyydellä (koiraeläimellä keskimmäiset varpaat ovat symmetrisesti toisiinsa nähden). Ilveksen jäljessä ihmisen keskisormea vastaava varvasantura on edempänä kuin viereinen nimetöntä vastaava antura, kämmenselän puolelta katsottuna. Lisäksi ilveksen jälki on muodoltaan pyöreämpi kuin koiraeläimen jälki, joka levenee taaksepäin, muistuttaen hieman päärynää. Jäljen jättäviä varvasanturoita ilveksellä on neljä sekä lisäksi yksi suurempi keskiantura. Ilves käyttää liikkumiseen askellajeista mieluiten, -käyntiä, jolloin takatassu usein astuu etutassun jättämään jälkeen. Tämä puolestaan voi suurentaa ja muuttaa jäljen kokoa sekä muotoa. Myös tassunpohjan vahva karvoitus, lumen kosteus, sekä ilmanlämpötila voivat vaikuttaa lumijäljen selkeyteen tai kokoon vaikeuttaen sen tunnistamista. Aikuisen ilveksen jälki (kuva alla) on varpaat supussa noin 8 – 11 cm. Askelväli käynnissä 80 – 100 cm ja ravissa 130 – 150 cm.

Yhden jälkipainalluksen perusteella ei usein kannata tehdä syvällisiä päätelmiä jäljen jättäjästä vaan etsiä kärsivällisesti lisää jälkiä puiden juurilta, tms. suojaisasta paikasta, jossa jälki olisi pysynyt mahdollisimman muuttumattomana.

Spesialistin hampaat

llveksen kallon muoto ja hammaskalusto ovat pitkäaikaista spesialistin sopeutumaa ja erikoistuneet lihan paloitteluun sekä hyödyntämiseen ravinnoksi. Vahvojen poskilihasten ja kallon muodon kautta saavutettu suuri puruvoima, mahdollistavatkin hyvin ravinnon tehokkaan hyödyntämisen. Joskus talvisesta metsästä kuitenkin löytyy vain osin kaluttu jäätynyt kaurishaaska ja ilves on jatkanut matkaansa. Haaskan hylkäämisen perusteet ilveksellä eivät kuitenkaan liity sen hammaskaluston heikkouteen tai kyvyttömyyteen jäisen evään paloittelussa. Kun tarkastellaan ilveksen kehittynyttä sopeutumaa saalistajaksi hieman tarkemmin, avautuvat monet perusteet, -miksi ilves ei hyödynnä mielellään jäistä haaskaa. Eli, ilves kissaeläimenä saalistaa mieluimmin liikkuvaa. Lisäksi se tykkää enemmän lämpimästä ruoasta, mm. kehnon oksennusrefleksin vuoksi (kylmä liha laukaisee oksennusrefleksin helposti). Sulaa ja lämmintä evästä ei myöskään tarvitse omalla energialla lämmittää, joten lämpimän lihan hyötysuhde on parempi. Mutta on tilanteita, jolloin ilves hyödyntää oma tekemää haaskaa jopa 2-3 yötä. Emolle, jolla on pennut huollettavana, haaska saattaa olla edullisempi vaihtoehto kuin, että pitäisi joka yö hankkia uutta ruokaa. Haaskaa hyödyntäen pentujen ei myöskään tarvitse jäädä ilman emon turvaa, kun emon ei tarvitse jättää pentuja piiloon, saalistuksen ajaksi. Usein kuultu ajatus, ettei ilveksen hammaskalusto pystyisi jäiseen lihaan, on kuitenkin myytti.

Ilves myös saalistaa kaiken ruokansa maassa ja maan pinnalta, eikä se kyttää puunoksalla odottamassa ohikulkevaa jänistä tai kaurista hypätäkseen sen niskaan. Ilves ei myöskään kiipeä puuhun lintujen, oravien tai näädän perässä saalistusmielessä. Joissakin tilanteissa ilves kuitenkin turvautuu hyppyyn saadakseen siivilleen nousseen linnun kiinni. Hypyssä ilveksen etutassut voivat yltää hyvinkin yli kolmen metrin korkeudelle.

Hampaita ilveksellä on yleensä 26+2=28

Ilveksen äänet ja ääntely

Luonnossa ilvekset eivät ole niitä kaikkein äänekkäimpiä eläimiä. Kevättalvi lisääntymisaikaan on arvatenkin puheliainta vuodenaikaa. Keväiset kutsuhuudot voivat kiiriä tyynessä yönpimeydessä pitkän matkaa ilmojen halki. Nuo kevätyöt saavat myös naaraiden rinnassa sykintää ja ääntelyä aikaiseksi. Seurantojen kautta huomasin, että naaraat ääntelevät ahkerammin lajin läheisissä vuorovaikutustilanteissa (emo-pennut), mutta voivat äännellä myös kaukaisille lajikumppaneille jonkin verran ympäri vuoden. Ilvesyhteisössä äänimaailma on kiinnostava osa-alue josssa erilaisilla äänteillä sekä äänenpainotuksilla, joita tehostetaan kehonkielellä (hännän asento/liike, korvat, silmät, suun pielet, jne.). viestitään lajitovereille monia asioita. Erilaisia lyhytääniä (äänteitä) sekä äänisarjoja, joita ilves käyttää eri tilanteiden viestinnässä on yllättävän paljon. Äänillä ja ääntelyllä on iso merkitys perheyhteisön sisäisen tasapainon ja muun vuorovaikutuksen ylläpitämisessä. Koska luonnossa elävät yhteisöt ovat ilveksen elintavoista johtuen emo-pentu painotteisia, on siinä ääniviestinnälle enemmän tarvetta, kuin ”poikamies” uroksen arkielämässä. Metsässä kuuluu myös lukuisia muita ääniä ja ääntelyä, kuin ilvesten. Erilaisten äänien lähettäjää ja alkuperää on usein vaikea kohdistaa tiettyyn lajiin. Ketun naukaisut, jänön ”karjahdukset”, kauriin varoitusääni ja ilveksen haukunta sekoittuvat helposti ja lajimääritelmä muutaman äänen perusteella voi mennä ojasta allikkoon. Joten varman lajimäärityksen suhteen, varovaisuus kannattaa huomioida. Summasummaarum, kaikki parkaisut, haukahdukset ja karjaisut metsässä eivät ole ilveksen ääntelyä.

Kokeissa käytin viittä ilveksen ääntä muuttujana. Viittä siksi, koska niiden erottaminen on kutakuinkin mahdollista ja viittä siksikin, koska niistä löytyvät myös ”yleisimmät” äänet, ilveksen ollessa vuorovaikutuksessa lajitovereihin. Näiden viiden äänen lisäksi on vielä hyvinkin paljon muita äänteitä ja äänisarjoja. Näistä useimmat ilmenevät ilvesyhteisössä jopa päivittäin. Mutta niiden nauhoittaminen osoittautui haasteelliseksi, koska osa äänistä on hiljaisia ja osa sellaisia, jotka toistuva vain tietyissä tilanteissa. Kehräys, tuo monelle tuttu kissan ääni on ilveksellä matalaa ja syvää. Rentoutuneen ilveksen kehräys on noin 25 Hz taajuudella, mutta se voi hieman vaihdella tilanteen mukaan. Usein luullaan, että kehräys tarkoittaa hyvää ja rentoa oloa. Sitäkin, mutta ilves kehrää myös silloin kun se on stressaantunut tai sillä on kipuja (esim. lajikumppanin kynnenviilloista). Näiden lisäksi ilves käyttää kehräystä laukaistakseen konfliktin lajitoverin kanssa.

Haasteista huolimatta vuodet ilvesten kanssa ovat avanneet ymmärtämään jo hyvän joukon ilveksen ”puhetta” ja niiden takana olevia merkityksiä. Laajassa kuvassa yksittäisten äänien tunnistaminen ja niiden merkityksen ymmärtäminen ei kuitenkaan ole niin oleellista, jos etsitään käyttäytymisen taustalla olevia muuttujia, jotka muuttuva reaktioiksi eri tilanteissa. Äänen lisäksi on huomioitava myös kehomerkit (häntä – korvat – kehon asento ja tilanne) jotta ilveksen ”ajatus” edes osin avautuisi. On kuitenkin olemassa yksittäinen ääni, joka ihmisen kannattaa huomioida, jos kohtaa sairaan tai loukkaantuneen ilveksen. Se ääni on: varo – hyökkään kohta, älä lähesty minua -ääni. Varoitusääni muistuttaa läheisesti koiran murinaa ja siihen liittyvää pitkää sähinää. Yhteenvetona: ilveksen ”puheen” edes osittainenkin ymmärtäminen avaa ovia ilveksen persoonallisuuteen, olevaisuuden tilaan ja yksilöeroihin sekä yhteisön mutta myös lajin viestintään laajemminkin.

Alla olevassa äänikipissä kuuluu naarasilveksen yhteys/kutsuääntä. Linkki ohjaa Ilveskeskuksen YouTube kanavalle.

Naarasilveksen ääntä!

Ilveksen näkö

Tarkkaakin tarkempi näkö auttaa ilvestä monessa tilanteessa

Ilveksen aisteista tärkeä, eli näkö. Ilveksen hyvään näköön liittyy monia tekijöitä. Yöaktiivisen eläimen on kyettävä näkemään pienikin liike pimeään vuorokauden aikaan. Tässä ilvestä auttaa silmien sijainti, jotka kissaeläimellä on ”ihmismäisesti” eteenpäin. Tämä silmien sijainti tuottaa laajan näkökentän ja auttaa myös etäisyyksien arvioinnissa, vaikkapa saalistaessa.

Ilveksen verkkokalvolla on runsaasti valoon reagoivia tappi- ja sauvasoluja. Päivänvalossa tappisolut toimivat värierottelijoina, kun taas sauvasolut auttavat ilvestä hämärässä näkemään pienenkin liikkeen. Päivällä ilves säätää pupillia viirumaiseksi mutta hämärässä pupilli laajenee lähes koko silmän kokoiseksi päästäen maksimaalisesti kaiken valon silmänpohjan taapetumkalvolle joka heijastaessaan valon takaisin sauvasoluille. Tämä tekee ilveksestä yö-metsän tehokkaan saalistajan saaden ilveksen silmät myös ”kiilumaan” kun valo osuu niihin (kuva alla). Ilveksen näkökyvyn vertaaminen ihmisen kykyyn nähdä, on vaikeaa. Mutta jos tappi- ja sauvasolujen määrästä vetäisi päätelmiä, niin ilveksen näkö ”voittaa” ihmisen näön 6-0.

Ilveksen silmät kiiluvat pimeässä taapetumkalvon heijastaman valon vuoksi

Väriin liittyvissä kokeissa oli käytössä punaisia ja tummansiniä patukoita, joiden sisällä oli myös hajua lähettävää täytettä. Lisäksi värikokeessa käytettiin viiden värisiä palloja. Patukoilla etsittiin väristä ja hajusta sitä voimakkaammin reagointia aikaansaavaa muuttujaa. Kun taas palloilla tavoite oli löytää käyttäytymisen lankoja ilman hajuärsykettä. Molemmat, sekä patukat ja pallot osoittivat ilveksen kiinnostusta tiettyihin väreihin. Lienee tappisolujen kytkös, että nämä värit olivat sininen ja keltainen. Mutta kun huomioon otettiin myös patukan sisältä tuleva haju, värien määrä lisääntyi punaisella. Mutta vain tilanteissa, joissa patukan sisältö, eli sen luovuttama haju oli tietynlainen. Eli, haju oli näissä tilanteissa se ”valintapäätöksen” muuttuja.

Kuulo – tuo mainio, ilveksen aisti

Ilveksen kuulo, tuo mainio ihmisen kuuloa moniverroin parempi aisti, jota ilves käyttää kaikessa toiminnassaan. Kommunikointi pentujen tai lajitovereiden kanssa, saalistus ja ympäristön tarkkailu, tarvitsevat kaikki kuuloaistia. Ilveksen kuuloalue on <20Hz – >70kHz, eli infraäänistä – ultraääniin, toisin kun meillä ihmisillä, sillä kuuloalueemme max. lienee siinä 20kHz luokaa nuorella ihmisellä. Useilla meistä infraäänet <20Hz äänet ”häviävät” myös iän mukana jonnekin. Laaja kuuloalue on tarpeellinen ilvekselle jo yksistään ruoan hankinnan kannalta. Sillä jotkut ilveksen saaliseläimistä ääntelevät korkeataajuisia äännähdyksiä. Ja vaikka kovin matalataajuisella, äänellä kommunikoivia lajeja ei kuulu ilveksen ravintoresurssiin, on matalien taajuuksien kuulemisella puolensa. Tällainen matalataajuinen ääni on esim. lajikumppanin kehräysääni, jolla tilanteesta riippuen voi olla erilainen merkitys. Kehräystaajuus (n. 25Hz) vaihtelee hieman tilanteen mukaan. Mutta niin upea kun ilveksen kehräys on kuulla, niin hyvää tallennetta en siitä onnistunut samaan. Sillä niin vain lähes aina kävi, kun ilves alkoi kehräämään, niin tallennin ei ollut valmiina. Tai sitten ilves lopetti kehräämisen, kun mikrofonin kanssa menin lähelle. Ja sitten kun onnistuin kehräystä tallentamaan, oli lopputulos kuin tuulen henkäys, koska matkaa kehrääjään oli liikaa.

Ulkoisesti näemme ilveksen suuret korvat, jotka pyörivät lähes ympäri. Suurien ”pyörivien” korvalehtien etu on niiden kyky poimia ääniä eri suunnilta ja samalla kaikuluotaimen lailla paikallistaa saaliin olinpaikka. Korvien merkitys on myös suuri ilvesten kommunikoinnissa. Korvien liikkeet kertovat lajitoverille toisen ilvesyksilön ”fiilikset”, kuten myös aikeet. Korvia käyttämällä ilvesemo viestii myös pennuilleen. Tässä äänettömässä korvaviestinnässä korvien takana oleva vaalea alue korostaa emon viestiä pennuille kuten myös aikuisille lajitovereille. Korvat ovat siis tunnemittarit yhdessä silmien, hännän, suunpielien ja yleisen kehollisen olemuksen kanssa. Kokeellisissa testeissä kuulon tarkempi kartoitus, kuten edellä kerrottiin, vaatisi tekniikkaa, jota ei ollut käytettävissä. Siksi kuulo/korva osiossa keskityttiin korvien merkitykseen viestinnässä. Testeissä käytettiin viittä (5) erilaista korvien asentoa ja liikettä.

Hajuaisti

Ilveksen hajuaisti ja sen ”teho” on aisti, jota ei ole juurikaan kartoitettu. On kuitenkin selvä, että hajuilla on ilveksen elämässä iso merkitys. Mutta jos ilveksen hajuaistia vertaa koiraeläimen vastaavaan aistiin, liikutaan jo tuntemattomilla vesillä. Jotain ilveksen hajuaistin ”tehosta” voi päätellä hajuepiteelin, eli sen osan koosta, jossa hajureseptorit sijaitsevat. Tämä nenän yläosassa sijaitseva alue on ilveksellä pienempi kuin koirilla mutta hajuja keräävien neuronien tiheys on kuitenkin huomattava suuri. Tämä neuronien tiheys tasoittaa ilveksen ja koiran välistä hajuaistin eroa. Vaikka lopputulemassa ilveksen hajuaisti jääkin hopealle.

Ilvekselle hajuaistin merkitys kulminoituu yhteisön viestintään, lisääntymiseen mutta myös ruoan hankintaan. Näistä merkittävä on lisääntymiseen liittyvien merkkien lukeminen polunvarrelta ja elinpiirin laidoilta. Mitä ilves sitten lukee saapuneen postin sisällöstä? Tilanteen mukaan hajumerkki kertoo: sukupuolen, kuka polkua on kulkenut, onko mahdollisesti parittelua-aika lähestymässä sekä vieraan yksilön tulemisesta alueelle. Näitä viestejä ilves jättää hajurauhasista, joita sijaitsee mm. poskissa, takapuolessa hännän tyvessä sekä tassuissa. Lisäksi ulosteella ja virtsalla on arvatenkin viestinnällistä merkitystä. Nämä kehon tuotokset ruiskaistaan kiven kylkeen, puunrungolle ja isommat jätökset jätetään joskus peittämättömänä hangelle, lienee selväksi merkiksi muille kulkijoille.

Pelkästään hajuaistin ”tehoa” kartoitettiin kokeissa hajupiiloilla, eli hajun sijoittamisella vakituisen kulkureitin läheisyyteen (eri matkojen päähän). Käytettävät hajut olivat ilvekselle tuttuja sekä ennestään ”tuntemattomia”. Jos hajukokeet jotain näyttivät, niin sen, että nenä ja sen ominaisuuden ruoan hankinnassa näyttelee vähäisempää osaa kuin kuulo ja näkö. Tilanteita, jossa ilveksellä oli suoranaista vaikeutta löytää piilotettu ruokaärsyke, tuli toistuvasti esiin. Jopa silloin kun nenä jo ”pyyhki” näytteen päältä saattoi mennä tovi, ennen kun ilves paikallisti näytteen kevyen karikon alta.

Hyvä hajuaisti johdattaa ilveksen joskus myös ”ruokapöytään”

Tuntoaisti – Korvatupsuteorian sulaminen

Tuntoaisti on ilvekselle tarpeellinen saalistuksessa sekä liikkumisessa. Pitkät viikset ja paljon herkkiä tuntokarvoja silmien luona, leuassa ja jaloissa ovat ilvekselle kuin navigaattori meille ihmisille. Viikset kääntyvät myös eteenpäin, silloin kun ilves on äkäinen mutta viikset ovat eteenpäin myös saalistustilanteessa, jolloin viikset ”ohjaavat” tappavan puraisun oikeaan paikkaa.

Korvien päässä olevien tupsujen tarkoitusta on pohdittu vähintäänkin paljon. Oman teoriani tupsujen merkityksestä päättelin maastoseurantojen näyttöön nojaten jo yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, kuulematta vastaavaa teoriaa aikaisemmin mistään. Teoriani oli, että tupsut auttavat saalistavaa ilvestä aistimaan vähäisimmänkin tuulenvireen hermotuksen kautta, jolloin ilves osaisi lähestyä saalista vastatuuleen, eikä kohde eläin saisi niin helposti vihiä ilveksen läsnäolosta, ilveksen lähestyessä kohdetta ns. tuulen alapuolelta. Ilveksen liikkuessa vastatuleen myös saaliseläimen vähäinen ääni kulkeutuisi ilveksen korviin paremmin. Se taas helpottaisi paikallistamaan kohteen tiukassa kasvustossa tai taimikossa. Tätä ”korvatupsuteoriaa” puolsi myös saalistusjälkien seuraaminen lumiolosuhteissa, johon teoria oli piirtynyt ja oli siitä luettavissa, edellä mainitulla tavalla.

Mutta niin kuin ennenkin, ensimmäiset, vaikkakin näyttöön perustuvat teoriat ilveksen käyttäytymisestä, ovat murentuneen, kun seuranta on edennyt. Siksi olen hyvin kriittinen, mm. korvatupsuteoriaani kohtaan ja odotan kiinnostuneena lisää näyttöä tupsujen merkityksestä. Ja onhan ilveksellä ne tuntokarvat silmien yläpuolella. Jospa juuri ne ovatkin tuulimittarin virkaa tekeviä? Eli voihan olla, että korvatupsut ovat ”vain” ornamentteja ja ulkoiset ilmentymät yksilön iästä ja kuntoisuudesta. Näihin omiin teorioihin kriittisesti suhtautuminen ja oman teorian sulaminen, ovat opettavia tapahtumia. Niissä piilee myös innoituksen syvin kultahippu – tiedostaminen, että en ole kaikki tietäväinen ”jääräkuoriainen” ja luulo tai oletus ei ole se, joka tuo parhaan mahdollisen evidenssin asiasta. Objektiivinen käyttäytymisseuranta on sitä, että omat teoriat on oltava valmis kumoamaan hetkellä millä hyvänsä. Ja loppujen lopuksi, vain ilves itse tietää käyttäytymisensä syvimmät salat, eikä ilves välttämättä kerro meille kaikkea. Siksi etologiassa, kriittisyys, omia teorioita kohtaan, on kultaakin kalliimpi.

Isot viikset ja tuntokarvat silmien yläpuolella, leuassa sekä jaloissa ovat kuin navigaattorit

Ilvesyhteisön rakenne

Metsäluonnossa ilves on emo-pentu suhdetta, kiima-aikaa ja satunnaisia naapuri kohtaamisia huomioimatta, itsenäinen eläjä. Naaraiden naapurielinpiirit saattavat olla lähisukulaissuhteiset, eli emo ja vierotettu naaraspentu tai emosta vieroittuneiden naarassisarusten välisiä. Tämä mahdollistaa hetkellisen vierailun toisella elinpiirillä herkemmin, eikä ”riita” synny kevein perustein. Luonnossa kuten ei myöskään tarhassa, kiiman ulkopuolella, naaraan suhde urokseen ei ole ruusuinen. Ja mikäli naaraalla on vielä mukanaan pennut, uroksen sieto on entistä vähäisempää. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö uros voisi kulkea naaraan (ja pentujen) perässä jonkin matkaa takana, jälkiä seuraillen sekä tilannetta tarkkailen, sillä uroksen elinpiirille, voi mahtua kahden naaraan elinpiirit.

Urosten kesken, ilveksen käyttäytymisen perusteella, vastaavaa symbioosia (poikamies ryhmä) ei ole varmistetusti tavattu luonnossa. Toisen ilveksen tappamaksi tulleet ja maastosta löytämäni yksilöt (2 kpl) olivat molemmat nuoria uroksia. Nämä kaksi yksilöä vahvistavat ainakin hieman, urosten vähäistä sallivuutta, samaa sukupuolta olevaa kohtaan. Seurannoissa huomasin kuitenkin naaraiden sopeutuvan kohtuullisen hyvin, myös ei verisukua olevien yksilöiden kanssa rinnakkaiseloon, mikäli perustarpeet (ravinto – suoja) täyttyvät hyvin. Naaras – uros suhteessa myös sillä, onko naarasyksilö sukukypsä, saattaa olla jonkin verran merkitystä, siedettävyyteen. Pohjaan päätelmäni siihen, että tiedossani on yksi tapaus, jossa alueen uros ei hyväksynyt elinpiirilleen nuorta naarasta, joka ei ollut vielä sukukypsä. Uros varmisti omat marikat ja päätti nuoren naaraan päivät, tarkalla kurkkuun puraisulla. Yhteisöön ja yksinäiseen ilvekseen, vaikuttaa kuitenkin lukuisa määrä ulkoisia ja sisäisiä muuttujia, jotka saattavat osaltaan vaikuttaa, erilaisten yhteisöjen ilmentymiin.

Saalistus

Ilvekselle ruoan hankinta (saalistus) on stressiärsykkeen reaktio ja siitä seuraavaa toimintaa. Laukaisevana tekijänä saalistukseen, on serotoniini ja dopamiini tasojen lasku, jonka seurauksena stressivaste kasvaa. Saalistuksessa stressin ilmentymä on liikkeelle laittava voima, joka herkistää ilveksen aistit ja fysiologian parhaaseen iskukuntoon tilanteessa, missä pitää venyä parhaimpaan suoritukseen. Elimistön kokiessa stressiä kehollisesti sekä psyykkisesti, ilves on valmis ruoan hankintaan. Saalistusstressin laukaisevana tekijänä on saatu saalis, kun serotoniini ja dopamiini tasot elimistössä nousevat, onnistuneen saalistuksen myötä.

Ilveksen ollessa petoeläin ja erikoistuessaan vain liharavintoon ovat jänis ja muut pikkunisäkkäät sen pääravintoa. Valkohäntäkauriin, poron ja metsäkauriin esiintymisalueilla ilves saattaa saalistaa myös näitä pienikokoisia sorkkaeläimiä ruoakseen. Valkohäntäkauriin kohdalla saaliiksi näyttää usein joutuvan nuori yksilö, lisäksi syvä lumi helpottaa ilvestä sorkkaeläinten pyynnissä. Joskus ilveksen evääksi saattaa joutua ovelana pidetty kettu, jonka ilves on makuilta päässyt yllättämään. Jäljelle jääneet saaliseläimen tähteet ilves peittää joskus paremmin, joskus huolimattomasti lumella, sammalilla tai lehdillä. Saalistus tapahtuu usein yöllä, jossa selvästi ilta- ja aamuyöstä on aktiivisempi aika, keskiyön kuluessa välimakuilla lepäämiseen. Ilveskeskus keräsi ilveksen saaliseläin-, sekä ulostenäytteitä talvisin 14 -vuoden aikana. Näytteet paljastivat yleisimmät saalislajit (5kpl) mutta myös harvemmin ilveksen lounaspöytään joutuvia lajeja lähes 20 kpl. Viisi eniten löytynyttä lajia olivat metsäjänis, rusakko, vh-kauris, metsäkauris sekä metsäkanalinnut. Muita lajeja olivat mm. supikoira, kettu, näätäeläimet, orava, joutsen, hirven vasa ja ilman lajimääritystä olevia hiiriä/päästäisiä. Ilveksen saaliskohde muuttuu maantieteellisesti sen mukaan, ollaanko kauris, jänis vai jonkun muun saalislajin esiintymäalueella.

Saalistaessaan ilves hiipii kissaeläimen tavoin kohteen lähettyville, odottaa sopivaa hetkeä kärsivällisesti ja lopulta jopa viiden metrin mittaisilla loikilla nappaa saaliin. Mikäli kuitenkin takaa-ajoon joudutaan, on ilveksen saatava saalis pian kiinni, sillä sprintterinä ilves ei pitkää takaa-ajoon lähde, vaan etsii helpomman saaliin. Usein käykin niin, että saaliseläin on ovelampi ja pääsee pakenemaan, ilveksen jäädessä ilman ravintoa. Yrityksiä yhtä ruoka-annosta kohden saattaa ilves joutua joskus tekemään useita, eikä syötävää tule joka päivä. Aikuinen ilves tarvitsee lihaa noin 1 000g / per. vrk. Syötyään riittävästi ilves saattaa peittää jäljelle jääneet saaliin rippeet. Peittäminen on usein hyvin vajavaista ja varsinkin isomman saaliin ollessa kyseessä, peittäminen on lähinnä yritystä. Mutta joskus ilves onnistuu peittämään loput saaliista hyvin.

Peräplakki kertoo ilveksen saalislajeista

Naaras ilveksen yö, silloin kun sillä on hoidettavana myös jälkikasvun ateriahankinta, on hyvin kiireinen, sillä kasvavat pennut lisäävät ilvesperheen ravinnonkulutusta hyvinkin puolella. Joskus nuoria yksilöitä ja pieniä pentuja myös nälkiintyy sekä kuolee, kun ruokaa ei ole saatu riittävästi hankittua perheelle. Näin tapahtuu mm. sen jälkeen, kun emo on talven pakkasissa jostain syystä itse menehtynyt tai vierottanut jälkikasvunsa pois, uuden kiiman maaliskuussa alkaessa. Ilves pentujen selviytymistä ensimmäisestä talvesta vaikeuttavat lisäksi metsästys, pakkaset, loukkaantumiset, liikenne ja sairaudet

Vaikka alueella liikkuva ilvesperhe tarvitsee ruokaa enemmän, eivät ne saalista koskaan kaikkia saaliseläimiä elinpiiriltään pois, eivätkä näin ollen aiheuta saaliseläinlajin sukupuuttoa. Täydellisen ruokatyhjiön tekeminen on teoreettisesti lähes mahdoton yhtälö ja olisi samalla ilvekselle itselleen elämää vaikeuttava tekijä, pitkässä juoksussa. Poikkeuksena edelliseen voi olla ns. saaripopulaatio, jossa maantieteellisesti eristäytyneeseen saaliseläinkantaan, ilves voi saalistuksella voimakkaasti vaikuttaa. Tällainen täysin eristäytynyt saaripopulaatio on kuitenkin hyvin harvinainen, mutta mahdollinen. Mikäli mantereella olevan maantieteellisen alueen jänis- tai kauriskannat ovat pienentyneet useiden eri tekijöiden vaikutuksesta, saattaa ilves saalistuksellaan hidastaa saalispopulaation kasvun uudelleen alkua. Ilves kuitenkin toimii elinpiirillään ennemminkin monimuotoisuuden tasapainottajana, verottamalla mm. alueen kettu ja supikoira populaatioita. Tästä hyötyvät kanalintukannat ja niiden pesintä selkeästi. Petoeläimen vaikutus ei kaikissa tilanteissa ole aina negatiivinen muille lajeille, vaikka usein näin luullaan. Luonnon ja lajien väliset vuorovaikutukset ovat joskus pitkiä ketjuja ja jotta kokonaisvaikutukset saadaan selvitettyä, on usein seurattava ketjua, sen ensimmäisestä lenkistä – viimeiseen lenkkiin asti. Se on usein vaikeaa ja aikaa vievää, mutta välttämätöntä.

Julkisessa keskustelussa yksi argumentti ilvesten puolesta on jo pari vuosikymmentä ollut, ilveksen vaikutus valkohäntä- ja metsäkauriskantojen kokoon. Ilves poistaa eittämättä osan, molempien kauriiden populaatioista mutta kannan pienentäjän tehtävää, ilves ei kykene täysin hoitamaan. Molempien kauriiden populaatiot ovat kasvaneet, ilveskannan koosta riippumatta. Suomesta puuttuu tieteellinen tutkimus ja tieto, luonnon kantokyvystä, suhteessa ilveskantaan. Tutkimusta, joka määrittelisi (laskisi) teoreettisen max. populaation ilvekselle Suomessa, olisi käyttöä, edellä mainitun kaurispopulaatio vaikutuksen lisäksi, sosiaalisen hyväksynnän hahmottamisessa.

Kaurispopulaatiot saattavat jopa hyötyä, ilveksen saalistuspaineesta sitä kautta, mikäli ilves poistaa huonokuntoisia kaurisyksilöitä, jolloin parempi kuntoisten kauriiden geneettinen perimä, pääsee siirtymään sukupolvissa eteenpäin, vahvistaen petopaineen sietokykyä. Saaliseläimet eivät myöskään elä jatkuvassa ”ilvespelossa”, joten stressi ei näin ollen heikennä niiden selviytymistä, vaan ainoastaan hetkellisenä muuttujana, parantaa selviytymistä. Jatkuva stressi, ei ole eläinlajille koskaan hyödyllinen. Nämä peto-saalisuhteen ilmentymät, ovat ilmeisen merkityksellisiä, vh-kauris populaatiossa. Metsäkauris, joka kokonsa puolesta on ilvekselle se ”parempi” kohde kauriseläimistä, ei kohtaa ilveksen suunnasta vh-kauriin tapaista valikointia niin selkeästi, koska myös pienikokoinen naarasilves, voi saada hyväkuntoisen metsäkauriin ”kaadettua”.

Kyse on ravintoketjusta, jossa elämä syö elämää

Jos ilves ei onnistu saalistuksessa – se ei syö! Jos jänis tai metsäkauris epäonnistuu pakomatkalla, se menettää henkensä mutta myös lisääntymismahdollisuuden. Eli, kyse on saalistuksen ja pakenemisen, tietynlaisesta tasapainosta. Ei liikaa onnistuneita saalistuksia mutta ei myöskään liikaa onnistuneita pakomatkoja.

Lajityypillinen käyttäytyminen ilveksellä?

Lajityypillinen käyttäytyminen on käsite, josta harvakseltaan kysytään Ilveskeskukselta, ilvekseen liittyen. Lajityypillisen käyttäytymisen ajatellaan olevan niitä käyttäytymisen osa-alueita, jotka ovat vaistonvaraisia ja esiintyvät läpi koko lajin ja populaation.

Puhuttaessa ilveksen lajityypillisestä käyttäytymisestä, on hyvä pohtia mitä käsitteellä ”lajityypillinen” tarkoitetaan, suhteessa kissaeläin, joka viihtyy pääsääntöisesti yksin (pois lukien emo-pennut), omalla elinpiirillään? Tai, mikä on ”lajityypillistä”, kun ympäristön paine vaikuttaa yksilöihin, lukemattoman monien muuttujien kautta? Entä ”lajityypillisyys” silloin, kun saaliskohde on maantieteellisesti, yhdellä jänispainotteinen – toisella kaurispainotteinen? Näin voimme huomata, että jo nämä muutamat kysymykset, asettavat kysymyksen, laajasta lajityypillisestä käyttäytymisestä, vähintäänkin useaan eri kontekstiin tai jopa kyseenalaistavaan tilaan.

Katsottaessa ”tämän päivän” ilvestä ja sitä, onko sillä mitään lajityypillistä käyttäytymistä, saatamme huomata, että jos on, niin kovin vähän. Lihansyöjä ja generalisti sekä näiden myötä tietty tapa eläinproteiini hankintaan, lienee yksi lajityypillisyys. Elinpiiri on ehkä toinen. Mutta senkin koossa on laajaa vaihtelua. Joten vain se, että ilveksellä on elinpiiri ja ilves liikkuu siellä, lienee luettavissa lajityypilliseksi käyttäytymiseksi. Entä yhteisöelämä? Toisessa ylivuotiset nuoret, voivat osallistua nuorempien pentujen ”valvontaan ja huoltoon”, kun taas toisessa yhteisössä, näin ei tapahdu. Tai kun puhutaan piha-alueelle tulemisesta tai kotieläinvahingosta, joka on ilveksen tekoja, ei kai enää voida puhua lajityypillisyydestä, ainakaan tiukassa kontekstissa. Sillä asutuksen lähellä liikkuminen on lähempänä yksilön temperamentin ominaisuuksia, kun lajityypillisyyttä. Samoin vahingot – kaikki eivät niitä tee, joten ei ehkä täyty lajityypillisyys. Erilaiset reaktiot ympäristön ärsykkeisiin, eivät nekään mahdu lajityypilliseen kontekstiin, vaan ovat yksilön ominaisuuksia.

Eli, mitä yritän kertoa? Sitä, että ilveksellä on erittäin vähän sellaisia käyttäytymisen osa-alueita, jotka voidaan sovittaa lajityypilliseen käyttäytymiseen. Itse asiassa, mitä enemmän yritämme samanlaistaa ilvesyksilöitä, sitä kauemmaksi luisumme yksilön käyttäytymisestä. Ja mikäli yritämme perustella erilaisia tapahtumia lajityypillisenä, sitä kauemmaksi luisumme aina, yksilön käyttäytymisen ymmärtämisestä. Lajityypillisyyden sijaan, meidän olisi lähestyttävä ilvestä yksilöinä. Näin voimme päästä lähemmäksi, käyttäytymiseen vaikuttavien reaktioiden taustavaikutuksista ja ymmärrämme ilveksen sekä sen käyttäytymistä yksilötoimintana, emmekä ”lajityypillisenä monistuskoneena”.

Pakoetäisyys

Suomessa ilveksen eivät ole eläneet niin ”irti” (kaukana) ihmisestä, etteikö niillä olisi jonkin asteinen kokemus ihmisen hajuista, äänestä, liikkeestä tai toimista. Eli, ilveksellä lajina on hyvä kokemus siitä, että ihmisen kanssa ei kannata kaveerata. Pakoetäisyys on näin ollen, vähintäänkin riittävä. Yksilöiden välisiä eroja pakoetäisyydessä, on toki yhtä paljon, kun on yksilöitä. Mikä sitten on sopiva pakoetäisyys ilvekselle? Onko 10m, vai 20m, vai kenties enemmän? Voidaan kai sanoa, että 10 -15m. on ehdoton minimi. Jos ilves ei silloin ole nostanut kytkintä, niin voi päätellä, sen olevan sairas, nälkiintynyt tai loukkaantunut, eikä sitä kannata silloin lähestyä. Liikkuessaan pihoilla ja havaitessaan ihmisen, kaikki ilvesyksilöt eivät ryntää karkuun, suin päin. On yksilöitä, jotka saattavat istuskella pihassa, nuolla tassujaan, haukotella ja lähteä sitten hiljalleen limpsimään, metsää kohti. Sietämisessä ja hitaassa poistumisessa, ei kuitenkaan ole kyse kesyyntymisestä, vaikka näin kuulee joskus sanottavan. Yksilöiden väliset erot, ovat seurausta erilaisesta sopeumasta sekä temperamentin eroista. Eli, kuten meissä ihmisissä, myös ilveksissä on yksilöitä, joiden olevaisuus on arempi, kun toisella, joka sietää ihmistä paremmin.

Ajatteleeko ilves kuten ihminen?

”Ajattelun” ja ”tunteiden” liittäminen ilveksen käyttäytymiseen, herättää suuren määrän metodologisia, eli menetelmällisiä haasteita. Jos haluttaisiin perehtyä ilveksen tai muun villieläimen käyttäytymiseen, liittämällä siihen mukaan ”ajatus ja tunne” käsitteet ja osa-alueet, on tiedostettava, että ”ajatus ja tunne” käsitteenä, ovat hyvin epämääräisiä. Ajattelun ja tunteiden sovittamisessa ilvekseen, liikumme kovin haasteellisella alueella, josta näytön saaminen on lähes mahdotonta. Jotta valaistusta saataisiin, se vaatisi eläimeen kohdistuvia aivokuvantamisia, jotta eri tilanteissa aktivoituvat aivojen osat ja niissä tapahtuvat muutokset voitaisiin huomioida.

Näyttö, jonka kautta ilveksen ajattelua ja tunnetta voisi yrittää ymmärtää, on nolla tasoa. Eli tämän hetkisen evidenssin mukaan, ilveksellä ei ole ajattelu tai tunne käyttäytymistä. Suuri osa ilveksen keräämästä informaatiosta ja reaktioista tulee aistien, oppimisen sekä sopeuman kautta. Ajattelun ja tunteiden liittäminen ilvekseen, ajaa helposti pohdiskelun vahvistusharhaan, joten suuri varovaisuus on paikallaan. Mikäli evidenssiä ilveksellä olevasta ”ajattelusta ja tunteista” löytyisi tulevaisuudessa, ne tuskin tulisivat olemaan samanlaisia ajattelun prosesseja tai tunteiden kirjoa, kun mitä meillä ihmisillä on.

Me ihmiset lankeamme helposti inhimillistämisen vahvistusharhaan jos katsomme kaikkien lajien olevan kaltaisiamme, ajattelu ja tunne toimintoineen. Ihmisen on myös kyettävä irtaantumaan ”ihmisen ehdoilla” tapahtuvasta, moraali ja etiikka haaveista, suhteessa ilves ja muut villieläimet. Ilveksellä ei ole kykyä kontrolloida tekojaan tavalla, joka asettaisi sen, moraalisen arvioinnin kontekstiin. Ilves ei pohdi aidantakana pihapiiriin tulemista, oikein – väärin näkökulmasta. Ilves tulee pihaan sisäisten muuttujien, käyttäytymisen tai elinpiiri sekä ravinto kytkösten vuoksi. Biologisista muuttujista löytynee vastaus myös siihen, miksi ilves ottaa ihmisen ruokkiman kauriin, jäniksen tai kotieläimen ruoakseen.

Oppiminen

Kokeet joita ilvekset seurannoissa tekivät, avasivat alueita oppimisen kontekstissa. Muutamat kokeet paljastivat muistikytköksen, uudelleen tehtävään ratkaisuun. Tässä viittaan yksinomaan oppimiseen, jota kyllä tapahtui nopeasti, suhteessa eri kokeet. Tällaisissa tilanteissa epäilen kuitenkin, ettei taustalla ole ”ajattelu”, siinä konteksissa, missä me ihmiset sen ymmärräämme. Ilves voi ratkaista jonkin yksinkertaisen ”pulman” tai mukavan asian, eikä siinä tarvita ehdollistamista ruoalla tai muulla palkinnolla. Jos oppiminen oli joissain kokeissa nopeaa, niin sitä oli myös kyllästyminen, muutamaa poikkeuskoetta lukuun ottamatta.

Seurannat näyttivät, että ilves ei hyökkää saalistaen pallon tai patukan kimppuun, vaikka on kiinnostunut niistä. Tämä oppimisen ja genetiikan kautta tullut ”kohteen valintataito” on yksi muuttuja, joka ohjaa ilveksen saalistusta, tiettyihin lajeihin, pitäen ihmisen saalislistan ulkopuollella. Liike on se, joka sytyttää ilveksellä saaliin takaa-ajo vietin. Kokeiden aikana liikuin paljon ilvesten seurassa, mutta liikkeeni ei koskaan laukaissut niissä takaa-ajo viettiä. Joissakin yksilöissä oli kuitenkin havaittavissa kissapetomaisuus, niissä tilanteissa, joissa ilves pyrki lähestymään kohdettaan takaa. Tällä takaa lähestymisellä, ilves on paremassa asetelmassa, suhteessa kohteeseen. Myös saalistustilanne, on usein juuri takaa lähestyvä, koska kohde pinkoo edellä karkuun. Katseen kääntäminen takaa lähestyvän ilveksen suuntaan, keskeytti lähestymisen poikkeuksetta. Rohkeuden lisääntymistä havaitsin, silloin kun laskeuduin seisaaltani kyykkyyn, eli samalle tasolle ilveksen kanssa. Tässä samalla tasolla kohtaamisessa, ilvesten varovaisuus hälveni ja ne lähestyivät rohkeammin.

Se miltä osin ilveksen eri aistit sekä muut informaatio kanavat osallistuvat tai eivät osallistu tiedon hankintaa, on kokonaisuutena vielä avoin. Mutta se lienee toistaiseksi varma, että ilves käyttää yhtä aikaa monesta suunnasta ja lähteestä tulevaa informaatiota, hahmottamaan tilannetta ja ympäristön muuttujia.

Onko ilves vaarallinen ihmiselle?

Allekirjoittaneen tekemät kokeet ja luonnossa kohtaamiset, eivät myöskään ole osoittaneet todeksi niitä väitteitä ja tarinoita, joissa kerrotaan ilveksen olevan vaarallinen ihmiselle. On kuitenkin hyvä tiedostaa se, että villieläin on villieläin ja käyttäytyy eri tilanteista riippuen omalla tavallaan (vaisto-reaktio), joka ei ole ihmisen ennakoitavissa tai etukäteen tiedettävissä. Olipa sitten kyseessä ilves tai jokin muu villieläin, ei niitä kannata koskaan luonnossa lähestyä, vaikka eläin olisi paikallaan ja varsinkaan, jos sen pakoetäisyys on poikkeuksellisen lyhyt. Sillä tuntiessaan itsensä uhatuksi (nurkkaan ajetuksi), eläin voi puolustautua puremalla, kynsimällä tai muulla tavalla. Eli, kohdatessasi ilveksen, anna sille aina mahdollisuus poistua paikalta!

Tiedon kartuttaminen ilveksen elämästä

Ilveskeskuksen 1994-2008 välisenä aikana tekemät maastoseurannat keskittyivät ilveksen populaatioekologian, saalistuskäyttäytymiseen, saalislajien sekä ilveksen vuorovaikutuksen seurantaan ja erilaisten näytteiden keräämiseen ja analysointiin. Maastoseurantojen aikana kerättiin aineistoa Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta, Etelä-Savosta, Pohjois-Hämeestä ja satunnaisesti myös muista maakunnista.

Ilveskeskus on myös kerännyt aineistoa ilveksen persoonallisuuksista sekä etologiasta (käyttäytyminen) vuosien 2014-2018 aikana, kokeellisen seurannan kautta. Kokeellisessa seurannassa etsittiin mm. ilveksen reaktioihin vaikuttavia ärsykkeitä (väri-haju-ääni) sekä yllättävien ja uusien tilanteiden vaikutuksia yksilöiden käyttäytymiseen. Hieman enemmän tietoa kokeista löytyy ”ilveksen käyttäytyminen” -sivulta. Hanke auttoi hahmottamaan maastosta kerätyn aineiston kanssa, laajemmin ilveksen käyttäytymistä. Ennen vuotta 2014 (1994-2013) kerätystä materiaalista koostettiin seurantakoesarjaa varten ainutlaatuiset, ulkoisen viestinnän tunnistamistulkit. Aineistoista kehittyivät ”Ilveksen häntätulkki”, jossa 12 eri hännän asentoa ja liikettä kertovat osaltaan ilvesyksilön sen hetkisestä mielentilasta, ”Korvatulkki” jossa 5 korvan asentoa viestivät myös ilveksen mielentilaa sekä ”Silmätulkki”, jossa 4 silmä muotoa ja kokoa täydentävät edellisiä. Lisäksi ilveksen äänteitä ja äänisarjoja äänitettiin ja opeteltiin yli 20 kpl.

Talvella 2020-2021 kokeellisen seurannan aiheena oli ”Ilveksen feromonit”. Lähdin toteuttamaan kokeellista seurantaa täysin ilman tavoitteita ja odotuksia tulevasta. Alue, johon laitoin viisi hajupistettä sijaitsi ketun vakituisella kulkualueella, kuitenkin niin, että ketunpesältä tuli pisteille matkaa noin 1.5 km. Neljä viikkoa kestänyt koe näytti mukavasti ketun reaktioita sen huomatessa, että alueella on ilveksen hajua. Tein kokeen alueella, jossa ilves ei vakituisesti asustele eikä liiku. Eli, näin ollen ketulla ei ole tuoreessa ”muistissa” ilveksen feromonin hajua ja kokemusta ilveksestä. Ja siksi arvelin, ettei sillä ollut ilvekseen liittyvää, välitöntä välttämiskäyttäytymistä vahvana.

Katsoo ilveksen silmin

Ilveskeskus on ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana suomessa, toteuttanut ilvekseen liittyvää, pitkäkestoista, käyttäytymisen seurantaa jo vuosikymmenten ajan. Ekologiasta haarautuva, eläinten käyttäytymisen tieteenala, etologia (eläinpsykologia), keskittyy ilvekseen liittyen, sen ”pääkopan” sisäisin muuttujiin sekä stressin vaikutukseen, suhteessa käyttäytyminen. Seurannoissa on huomioitu myös ulkoiset, ilvekseen vaikuttavat muuttujat. Eli, ”katsoo ilveksen silmin”, kuvaa hyvin, kertoen myös, mistä etologiassa ja Ilveskeskuksen toteuttamissa seurannoissa ja kokeissa on kyse.

Kotieläinten (koira, hevonen, tms.) vastaavasta tutkimuksesta poiketen, ilvekseen liittyvissä seurannoissa tai kokeissa ei keskitytä millään muotoa ilveksen opettamiseen eikä ehdollistamiseen. Eikä siinä arvatenkaan sivuta, ohjaajan roolia eläimen käsittelyssä, kuten kotieläinetologiassa voidaan tehdä, mm. koiraan liittyen. Mutta pala palalta, jos ja kun ymmärrämme mihin ilves, ihmisen, kotieläimen, kyläyhteisön tai minkä hyvänsä ärsykelähteen aikaansaamana reagoi, saatamme ymmärtää ilvestä ja sen käyttäytymistä laajemmin. Merkittävää on siis se, miten ilves reagoi ja minkä käyttäytymisen ilmentymän ärsyke saa siinä aikaan. Kun tiedostamme reaktion juuren, voimme halutessa muuttaa jotain tiettyä ärsykettä (esim. haju, ääni) tai ihmistoimintaa toisenlaiseksi. Näin toimien, ilves saattaa olla vähemmän kiinnostunut, vaikkapa pihaan tulemisesta. Mikäli muutosta ei syystä tai toisesta sitten haluta tehdä, niin ainakin voimme ymmärtää, mistä ilveksen reaktio ja sitä syntyvä käyttäytymisen seuraus johtuu.

Villieläimeen liitettynä, vastaava käyttäytymistutkimus on maailmalla edelleen harvinaista. Vuosien saatossa tiedossa on vain yksi hanke (Kanada), ilveksen etologiaan liittyen. Näen kuitenkin, mikäli haluamme lisätä ymmärrystämme ilveksestä ja mahdollistaa harmonisemman rinnakkaiselon ihmispopulaation kanssa, ilveksen ymmärtämisestä on löydettävä uusia laajempia ”polkuja”. Sillä populaatioekologia tai muu peruskenttätyö maastossa, ei vastaa ilveksen käyttäytymisen ymmärtämiseen niiltä osin, missä ihminen, koti-, ja tuotantoeläin tai muu ärsyke (väri, haju, ääni) on osapuolena.

Ilves muuttuneessa ympäristössä ja tilassa

Ilveksen käyttäytymistä seurattaessa ja kokeita tehtäessä voidaan tuottaa kohtuu hyvää teoriaa, jota toistojen määrä vielä vahvistaa. Siirryttäessä helpommin mitattavista kokeista, villieläimen ”pään sisälle”, haasteet on hyvä tiedostaa.

Persoonallisuus, temperamentti ja tunteet, liitettynä ilvekseen tai mihin muuhun villieläimeen hyvänsä, ei ole simppeli juttu. Odotettavissa on metodologisia, eli menetelmällisiä haasteita, jo siksikin, että seurattava eläin ei puhu, eikä tunteitaan kuvaa, meille ihmiseläimelle tutulla tavalla. Kaikki on ”kaivettava” seurantojen ja kokeiden antamien näyttöjen, lukemattomien muuttujien sekä toistojen kautta. Siksi ja tämän vuoksi, en väsy toistamaan, että löydöissäni on kyse teoriasta, ei totuudesta. Tämän tiedostetun haasteen vuoksi, vältän mm. ilveksen tunneskaalan nimeämistä, pysytellen vain persoonallisuudessa ja muutamissa temperamentin todennäköisissä ilmentymissä.

Koesarjan (2014-2018) tuoma näyttö sai ilmentämään ilveksen käyttäytymistä enemmän, kun kokeet alistettiin stressi muuttujiin. Väri, ym. kokeiden yksittäinen näyttö oli vain pieniä muruja ja osatekijöitä kokonaisuudessa. Tämän vuoksi, stressiseurannan mukaan tulo oli arvokas lisä hankkeen lopputulokseen nähden. Ilman sitä, tulokset olisivat olleen suhteellisen ohuet mutta ei kuitenkaan olemattomat.

Yksilöiden persoonallisuus kohdisti stressimuuttujia samaan suuntaa (samat stressimuuttujat usealla yksilöllä), joten oletuksena voi pitää sitä, että stressi ei yksistään ole persoonallisuus muuttuja, vaan kollektiivisempi osa ilvesten elämää, jossa tietyt stressimuuttujat vaikuttavat kaikkiin yhteisön yksilöihin. Stressin voimakkuusvaikutus yksilöön vaihteli, vaikka käyttäytymisen kautta nähtävät yksityiskohdat täsmäsivät kaikkiin yksilöihin.

Kuvassa ilves selvittää flehmen ilmeen ja Jacobsonin elimen kautta hajua koepatukoista

Ilveksen perustarpeiden ymmärtämisellä ja niiden täyttämisen välttämättömyyden tiedostamisella, on huomattava merkitys, ilvekseen vaikuttavien stressitekijöiden tunnistamisessa, käyttäytymisen kautta. Olipa ihmisen ja ilveksen välinen vuorovaikutus mikä hyvänsä, on toimenpiteiden lähdettävä perustarpeiden ymmärtämisestä, pois lukien tilanne, jossa ilves on niin sairas, tms. ettei luontainen olevaisuus ole läsnä. Käyttäytymisen tiedostamisen merkitys kasvaa tilanteissa, jossa Ilves voi välttää muuttujan, joka muuten voisi aiheuttaa stressiä. On siis nähtävä tiettyyn käyttäytymiseen johtava muuttuja mutta myös sijaismuuttuja, johon ilves voi käyttäytymisen perustaa muuttuneessa tilanteessa. Perustarpeet ja niiden täyttyminen ovat myös ilvekselle itselle tärkeitä, stressiä huomattavasti vähentäviä tekijöitä. Huomioita käyttäytymisestä, käyttäytymisen muuttujista sekä stressin vaikutusta ilvekseen, eri tilassa, olen saatujen näyttöjen kautta lähestynyt ”Ilves muuttuneessa ympäristössä ja tilassa” tutkielmassa. Aineisto tutkielmassa on vuosien 1994 – 2022 väliseltä aikajanalta, kuitenkin niin, että suuri osa sijoittuu seurantakoe vuosien aineistoon.

Ilveksen persoonallisuus

On turhaa pohtia, onko ilvekset huonompia tai parempia ominaisuuksiltaan, kun joku toinen laji. Sillä jokainen laji ja yksilö on kehittynyt juuri siihen, mikä on sen elämän kannalta hyvin toimivaa. Toteutuuko edellinen aina parhaalla tavalla ja joka tilanteessa – on kokonaan toinen kysymys. Ihmiseläimen itselleen omimat persoonallisuus ja temperamentti ovat myös havaittavissa selvästi ilveksellä. Persoonallisuus erojen etsiminen seurantojen ja kokeiden kautta ei tarkoita ilveksen inhimillistämistä tai samankaltaistamista ihmisen kanssa, miltään osin. Mutta piirteiden löytäminen, avaa ilveksen käyttäytymiserojen ymmärtämistä syvällisemmin. Käyttämällä meille tuttuja käsitteitä, voidaan hakea käyttäytymisen painopisteitä niin, että toistuvuus alkaa muuttujille alisteisena, kuvaamaan ilveksen käyttäytymistä eri tilanteissa.

Yksi persoonallisuuksia ja yksilöiden välisiä eroja esiin nostava seurantaosio, oli vastaparimuuttujat -arvio. Arvio muotoutui janalla siihen suuntaan, kumpi vastaparin ominaisuus toistui vahvempana, seurattavalla yksilöllä. Alla vastaparit luettelonomaisesti:

Utelias-Arka

Varovainen-Rohkea

Passiivinen-Aktiivinen

Herkkä-Kova

Nopea oivallus-Hidas oivallus

Leikkisä-Pitäytyvä

Rento-Hermostunut

Ennakoitavissa-Arvaamaton

Agressiivinen-Rauhallinen

Seurallinen-Vetäytyvä

Hellä-Vihamielinen

Alistuva-Dominoiva

Vastaa ärsykkeeseen-Ei vastaa ärsykkeeseen

Ilveksen temperamentti

Siinä missä oppiminen voi hioa persoonallisuutta, temperamentti on pysyvämpi. Meidän ihmisten maailmassa temperamentin eroja, voi nähdä eri kansallisuuksien välillä. Temperamentti seurannassa etsin näyttöä siitä, kuinka eri ilvesyksilöt reagoivat samaan tilanteeseen, miten eri yksilöt suhtautuivat uusiin ja ennestään vieraisiin tilanteisiin ja esineisiin, kuten mm. hajuihin, ääniin ja väreihin tai jos, niin mikä ärsyke oli sellainen, joka sai aikaan toimintaa ja millainen reaktio oli? Tai kuinka sosiaalinen elämä eri yksilöiden välillä ilmeni? Saattoiko temperamentti olla yksi muuttuja, kun yhteisön hierarkiaa hiottiin?

Sen perustella, mitä sain seurantakokeissa näkyväksi, en löytänyt varmaa näyttöä laajemman suomalaisen ja kollektiivisen temperamentin ilmentymään. Kaikki yksilöt joita seurannoissani on mukana ollut, poikkeavat selvästi toisistaan, temperamentin osalta. Se, onko ilvekselle kehittynyt evoluution seurauksena Suomalaisen ilveksen temperamentti, kaipaisi vielä käyttäytymisseurantaa ja vertailua. Myös se, miten temperamentti eroaa ilveslajien välillä, vaatisi seurantaa. Haasteena persoonallisuuden ja temperamentin välisten erojen tunnistamisessa, on eroittaa, kumpi taustamuuttuja kulloinkin vaikuttaa syntyneeseen reaktioon. Joissain tilanteissa eron saattoin huomata mutta ei kaikissa. Alle olen kuvannut niitä temperamentin osa-alueita, joita saatoin eroittaa, eri yksilöissä.

Sopeuma (suhtautuminen ja reaktio muutoksiin) on ulkoisesti näkyvä temperamentin ”osa”, myös ilveksellä. Sopeuman ilmentymään ulospäin, voi näyttää saaliseläinten kannanvaihtelun aiheuttama muutos, asutuksen lähellä liikkuminen, elinpiirin muutoksiin reagointi, ympäristöpaineeseen tottuminen (ei domestikaatio) sekä stressin sietokyky. Eli, joidenkin ilvesyksilöiden temperamentti mahdollistaa sopeuman ilmentymää eri tilanteissa ja eri ”muotoisena”, kun taas toisilla, tämä temperamentin puoli ei ilmene samalla tavalla ja samoissa tilanteissa (esim. kaikki yksilöt eivät ”välitä” liikkua asutuksen laidoilla, vaan välttelevät sitä).

Sosiaalisuus pääsääntöisesti yksi viihtyvällä eläimellä, ei ensimmäisenä tule mieleen. Mutta kokeiden näyttö viittaa siihen suuntaan, että ilves on tarpeen tullen kykenevä sosiaalisuuteen, kullekin yksilölle sopivassa määrin. Ratkaisevat muuttujat ovat ruoka, turvallisuus ja oma tila (elinpiiri). Näiden muuttujien täyttyessä, varsinkin naaraat sopeutuvat sosiaaliseen yhteisöeloon, ilman suurempia hässäköitä. Urosten sosiaalisuuden kyseenalaistan ohuella näytöllä, sillä uros ei välttämättä siedä edes nuorta naarasta, kiiman ulkopuolella (F = oltava lisäksi sukukypsä). Mutta tilanne on myös toisin päin. Eli naaras ei välttämättä hengaile uroksen kanssa kiima-aikojen välissä. Se, että yhden urosilveksen elinpiirillä, voi liikkua kaksi eri naarasyksilöä, joita uros seurailee perässä kulkemalla, ei tarkoita yhdessä liikkumista ja oloa. Urosilveksen käyttäytymiseen liittyy oleellisesti, ns. ”kartalla olo”, elinpiirin tapahtumista, niin hyvin kun se suuren elinpiirin omaavalle eläimelle, on mahdollista.

Herkkyys tilanteen seurauksena, oli eroja nostattava seurantamuuttuja. Siinä missä toinen yksilö oli herkkä kokeen aiheuttamalle muutokselle, toinen ei piitannut siitä mitään. Tai yhden yksilön herkkyys häiriöääniin, ei toiselle ollut merkittävä muuttuja. Myös elinpiirin rajapinta, merkitsi herkälle yksilölle enemmän varmistusta turvallisuudesta mutta toinen yksilö ei asiaan kiinnittänyt mitään huomiota.

Ilveksen rauhoitus

Ilves on rauhoitettu yksilöinä, mutta myös lajina. Ilves kuuluu EU:n luontodirektiivin IV -liitteen lajeihin.

”Suomessa on luontodirektiivin IV liitteen eläinlajeja koskeva tiukka suojelujärjestelmä. Näin myös ilveksen pyydystäminen tai tappaminen sekä muu tahallinen häiritseminen luonnossa on kielletty (12 artikla).”

Mitä ”tahallinen häirintä” ilvekseen liittyen sitten voisi olla? Yksinkertaistettuna, häirintää on kaikki se tarkoituksellinen ihmistoiminta, jonka seurauksena ilveksen ärsykereaktiokytkös laukeaa ja saa aikaan toimintaa ilvesyksilössä. Eli, häirintäkäsitteen alle mahtuvat tavat ja menetelmät ovat moninaiset. Hyvä on huomata, että metsähakkuut, marjastus, sienestys ja retkeily, tms. ovat niitä ihmistoimia, joita häirintäkielto ei koske.

Mutta tutkimus, luontokuvaus ja muut toimet, joissa toimi kohdistuu tarkasti yksilöön, yhteen tai useampaan, on ilvekseen liittyen kielletty. Kun teemme itsellemme kiinnostavaa ”projektia”, venytämme, joko tietäen tai tiedostamatta lain tulkintaa, itselle suotuisaan suuntaan. Vielä herkemmin venyvät moraalin ja etiikan prinsiipit. Niin tutkimuksessa, luontokuvauksessa, kun kaikessa muussakin ilveksen elämään liittyvässä, on kyettävä toimimaan sääntöjen mukaan.

Ilveksekseen liittyvä ja maastossa toteutettu tutkimus on siis poikkeusluvan varaista toimintaa. Myös luontokuvaus on sitä, jos ilveksen (yksilö/t) ovat kuvauksen kohteena ja ilvekseen kohdistetaan esimerkiksi äänihoukutusta, jotta ilves tulisi kuvaajan lähettyville. Ero, näiden kahden edellisen välillä on se, että tutkimukseen luvat poikkeuksetta haetaan mutta luontokuvaukseen lupia haetaan ilmeisen harvoin. Suomessa ei tiettävästi ole myöskään oikeuspunnintaa tehty ”häirintätapauksista”, ymmärrettävästä syystä, koska tapausten selvittäminen jälkikäteen on melko mahdotonta. On kuitenkin ilmeistä, että ilvekseen kohdistuva häirintä kiima-aikana ja koko vuoden kierrossa on lisääntynyt ja tulee edelleen kasvamaan. Sillä havaittavissa on, että video- sekä stillkuvien ottajat, himoitsevat ilveskuvia kokoelmiinsa ja julkaistavaksi (ei tarkoita automaattikameroita).

Rauhoitus kattaa Suomen lisäksi myös suuren osa ilveksen esiintymisvaltioista, kautta Euraasian mantereen. Suomessa ilveksellä ei ole tällä hetkellä välitöntä uhkaa luonnosta häviämiseen. Ilveskanta on Suomessa myös riittävän suuri geneettiseen vaihteluun, joka luo pohjaa terveemmälle ilvespopulaatiolle. Tällä hetkellä vallitseva tilanne ei kuitenkaan anna meille oikeutusta välinpitämättömyyteen, ilveskannan säilymisen suhteen. Suomen valtiollinen vastuu ilveksen hyvinvoinnista luonnon monimuotoisuuden tärkeänä osana, on kiistaton.

Levinneisyysaluekuva: IUCN – Red list 2018

Luvaton metsästys

Ilvekseen liittyvää laitonta / luvatonta metsästystä, esiintyy jonkin verran vuosittain. Ilveskeskus on vuosien saatossa ottanut vastaan ja välittänyt eteenpäin poliisille, lukuisia tapauksia, joissa salametsästystä on tapahtunut. Muutama tapaus on myös alkanut selviämään ja purkautumaan Ilveskeskuksen tekemän ilmoituksen kautta. Tapausten selvittäminen on äärimäisen vaikeaa ja poliisin tietojen mukaan, vain noin 10% niistä saadaan selvitettyä.

Mikäli löydät ammutun ilveksen, laittomia pyyntivälineitä maastosta tai sinulla on evidenssiä tapahtuneesta laittomuudesta, voit ilmoittaa asiasta Poliisille, numeroon 112 / poliisi.

Populaatioiden säätelyn, on oltava lähestymissuunnaltaan holistinen

Mikä on sopiva määrä ilveksiä, Suomen metsissä? Riippuu, kenelle kysymys esitetään? Mutta jos ilvesten määrää katsoo lajin kannalta, niin geneettisesti monimuotoinen populaatio, lienee hyvä muuttuja, jota voidaan pitää määrittelijänä. Eli riittävä määrä molempia sukupuolia, riittävän laajalla maantieteellisellä alueella, jotta laji voi hyvin. Sopivaan yksilömäärään vaikuttavat useat eri muuttujat, joista saaliseläinten määrä sekä sosiaaliset muuttujat, ovat merkittäviä. Ilvesten sopivaan yksilömäärään, vaikuttaa myös yksilöiden sijoittuminen ja käyttäytyminen aitovierillä. Joten, yhtä ainoaa ja tarkkaa yksilömäärää, on lähes mahdoton kenenkään lukita, koska muuttujia on lukuisia. Oma arvioni on, että Suomen ilveskanta on viime vuodet ollut, laajasti hyväksytyllä tasolla, kun ylivuotisia on ollut luokkaa 2400-2600 yksilöä. Mutta se mikä tänään on hyväksyttyä, voi huomenna olla jo toisin.

Ilveksen populaatioiden kokoa säädeltäessä, olisi aina huomioitava alueen asukkaiden näkökulmat. Jos elinkeinoon kohdistuu, sitä hankaloittava paine ilveksen suunnalta, on kyettävä yhteistyössä, eri toimijoiden kanssa löytämään ratkaisu asiaan. Ehdottomuus oman asian ajamisessa, ei koskaan hyödytä ilvestä, millään tasolla. Lajina ilveksen hyvinvointi, on kokonaisuus, johon vaikuttavat biodiversiteetti sekä sosioekonomiset muuttujat. Lajin hyvinvointiin liittyy aina luopuminen ja tasapainon etsiminen. Jos tavoite on suojella ilvestä, on silloin suojeltava myös ihmistä. Ilveksen suojelun on oltava holistinen (kokonaisvaltainen).

Tulevaisuuden visioita – ilves 2030 suomessa

Ilveksen metsästys on haastettu menneinä vuosina, muutamia kertoja Suomessa. Vuonna 2023, hallinto-oikeudet saivat käsiteltäväksi ilvesmetsästyksen perusteita kyseenalaistavia valituksia, ehkä eniten kertaakaan. Kun päätökset oikeudesta tulevat, on laajan keskustelun paikka miettiä ne toimintatavat ja -mallit, jotka ovat ilveksen silmin ja lajin kannalta katsottuna hyvät. Alle olen kerännyt ideoita, miten, jo vuosikymmeniä jatkunut tulkinta-, ja metsästysperuste kiista, ilveksen metsästykseen liittyen voisi selkeytyä. Lista on Ilveskeskuksen itsenäisesti laatima ja siten riippumaton yhdestäkään sidosryhmästä.

Ilveksen tulevaisuuteen suuntaavia toimia, voisivat olla:

On laskettava ympäristön sosiaalinen ja biologinen kantokyky, suhteessa ilvekseen
Päätösten perusteena on käytettävä objektiivista tutkimus- ja seurantatietoa
Selvitetään toistuvasti mikä on ilveksen hyväksyttävyystaso, ihmisten keskuudessa, (tällä hetkellä n. 77% kansalaisista ei koe sietokykynsä ilvestä kohtaan ylittyneen, lähde: WWF 2024).
On etsittävä uusia sekä uudistettava vanhoja menetelmiä, koti-, ja tuotantoeläinvahinkojen välttämiseksi
Näkemyseroista huolimatta, on pyrittävä löytämään yli rajojen toimiva luottamus, eri toimijoiden kesken
Paikallisyhteisön sitouttaminen ilveksen alueellisen populaation hyvinvointiin, on ajatuksena perusteltu, mikäli sitouttaminen ottaa huomioon laajasti, paikallisessa yhteisössä ilmenevät ja erilaiset sitoutumisen muodot. Sitouttaminen ei ole perusteltua, mikäli se huomioi vain yhden tai vähäisen määrän sidosryhmiä
Perusteltu kiintiö sekä valikoiva metsästys ilveskannan koon säätelyssä, on välttämätöntä. Metsästys on ensisijaisesti kohdistettava pihoissa päivällä usein liikkuneeseen tai koti/tuotanto eläimelle vahinkoa tehneeseen yksilöön ja vasta sitten metsän siimeksessä asusteleviin yksilöihin
Alueellisten riistaneuvostojen kokoonpano olisi hyvä toteuttaa laajapohjaisena, eli edustus sidosryhmistä, laidasta – laitaan. Ennen kaikkea kokouksissa, missä käsitellään ilvekseen liittyviä kysymyksiä, kokoonpanon laajentaminen tuo avoimuutta, poistaen salamyhkäisyyttä päätösten ympäriltä
Säädetään toimijoiden yhteistyönä tarkat perusteet poikkeuslupien hakuun
Luovuttava tuontilaji vh-kauriin ”epävirallisesta suojelusta”, ilveksen kustannuksella
Ilves emo ja pennut aina rauhoitettava
Tulevaisuuden ratkaisujen sekä toimien, on varmistettava lajin geneettinen monimuotoisuus
Rohkeutta nähdä uusin silmin, löysäämällä tarvittaessa omista sekä oman sidosryhmän ehdottomista tavoitteista
Tiukempi suhtautuminen luvattomaan metsästykseen, läpi eri sidosryhmien
Työryhmän perustaminen, yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, joka varmistaa ilveksen geneettisen diversiteetin

Sairaudet

Sairauksista Sarcoptes scabiei eli tutummin kapi (ketukapi), on hyvin yleinen. Lisäksi ilveksiä vaivaa Trikinelloosi eli trikiini sukkulamato, kissaeläimissä esiintyvä toksoplasmoosi alkueläin ja papillamatoosi syylät sekä lisäksi noin 50%:ta ilveksiä on eristetty trikiini. Lisäksi muita harvinaisempia loistartuntoja ja sairauksia on löydetty. Myös rabies eli raivotauti voi tarttua ilvekseen, joskaan se ei ole kovin yleistä, (kesykissat on rokotettava rabiesta vastaan).

Ilveksen mittoja ja muuta tietoa

Lahko: Carnivora (petoeläimet)
Heimo: Kissaeläimet
Laji: Ilves (Lynx lynx)
Pituus: 85-120cm
Korkeus: 53-65 cm >1v. ka. F=56cm, M=58 (etulavan kohdalta)
Paino: 12-24 Kg, uroksen ollessa naarasta painavampi
Parittelu: Helmi-, maaliskuussa
Pentuja: 1-2 mutta 3-4 pennun pentueita syntyy myös joskus alueilla, jossa ravintoa on isolle pentueelle riittävästi tarjolla. Pennut syntyvät 68-73 vrk:tta parittelun jälkeen, suojaisaan paikkaan (louho, juurakko tms). Silmät pennuilta aukeavat noin kahden viikon ikäisenä. Elämänsä ensimmäiset viikot ne pysyttelevät lähellä syntymäpaikkaa. Havaintojen perusteella pentujen elinpiiri kasvaa selvästi noin 12-14 viikon ikäisenä.
Sukukypsä: Naaras noin 2-vuotiaana, uros vuotta myöhemmin
Elinikä: Luonnossa alle 10 vuotta, tarhassa jopa yli 20 vuotta
Ilveskanta Suomessa: vähintään 2260, yli vuodenikäistä yksilöä, ennen metsästyskautta 2024/2025. Kanta-arvioon liittyy huomattavaa epävarmuutta, 39% vähentyneiden pentuehavaintojen vuoksi. Kaikki ilveshavainnot vähenivät edellistä vuodesta 25%. Kanta-arvio lähde: LUKE – Luonnonvarakeskus (kanta-arvio päivitetty sivulle 24.09.2024)

Ilveskeskukselle ilmoitetut havainnot, eivät ole vähentyneet viime vuonna. Arvion mukaan yli 1v. yksilöitä, on Suomessa 2600-2750. Ilveskeskuksen arvio ei ole ”se” virallinen ja viranomaisten käyttämä kanta-arvio, ilvesten määrästä. Arviossa on huomioitu metsästyskauden 2023-2024, lähes nolla metsästystulos, aikaisempien vuosien kantakehitys ja ilveskeskukselle tulleet havainnot vuonna 2023. Arviossa on myös huomioitu vuoden 2024 havaintomäärä keväällä.

Huom! Ilveskeskuksen sivuilla tai esitelmissä kerrotut, seurantojen ja kokeiden tuomat tulokset eivät ole kiveen hakattu lopullinen totuus tai evidenssi (näyttö) ilveksen käyttäytymisestä.