Ilves – Lynx lynx


Ilves kuuluu taksonomian pääjaksossa selkärankaisiin, luokassa nisäkkäisiin, lahkossa petoeläimiin ja heimossa kissaeläimiin (felidae), sekä pieniin kissapetoihin (felinae). Ilveksen sukuun kuuluu maailmassa tällä hetkellä neljä eri ilveslajia. Meillä Suomessa esiintyvä Euraasian ilves (Lynx lynx), Pyreneitten niemimaalla asusteleva Espanjan ilves (Lynx pardinus) sekä kaksi Amerikan mantereen ilvestä, Punailves / Bobcat (Lynx rufus) ja Kanadan ilves (Lynx canadensis). Usein näytetään ilveksiin liitettävän myös Caracal (Caracal caracal) josta käytetään myös nimeä Aavikkoilves. Lajina tämä ilvestä hieman ulkomuodoltaan muistuttava Caracal on kuitenkin oma ja kuuluu Caracal sukuun sekä omaan kehityslinjaansa. Caracal onkin läheisempää sukua Afrikan pikkukissa Servaalille, kun ilvekselle. Alalajit joita ilveksellä on useita, voivat olla hyvin lähellä ”kantalajia”, mutta poikkeavat siitä esim. reisiluun- tai kallonmittojen vuoksi sen verran, että eivät ole yhdistettävissä kantalajiin kuuluvaksi.

Euraasian ilveksellä on melko laaja esiintymisalue ja levinneisyys. Elinalue kattaa suurenosan pohjoisesta pallonpuoliskosta ja pohjoinen havumetsä (taiga) on tyypillistä ilveksen elinaluetta. Ilveksiä esiintyi aikoinaan hyvinkin runsaana koko Manner-Euroopassa, mutta 1800-luvulla alkanut lajiin kohdistunut viha hävitti suuria ilvesesiintymiä ja keskitti esiintymät Euroopan pohjois- ja itäosiin. Viimevuosina ilvestä on palautettu takaisin luontoon mm. Juran vuoristoon, Sveitsin ja Ranskan alueelle, Puolaan sekä Saksaan. Osa näistä uudelleen palauttamisista on onnistunut kehnosti, sillä lisääntyvä ilveskanta aktivoi myös niitä ihmisiä tarttumaan aseisiin, jotka jostain syystä eivät suvaitse ilvestä.

Syrjäiset metsäalueet ovat ilvekselle mieluisinta asuinaluetta. Vaihteleva maasto jossa korkealla paikalla päivämakuulla ollessa on hyvä tarkkailla ympäristöä, on paikka jossa ilves viihtyy. Muuttuvasta ympäristöstä johtuen ilveksen on kuitenkin täytynyt sopeutua asustelemaan ja liikkumaan hyvinkin lähellä ihmisasumuksia. Erilaisilla metsätyypeillä ei näytä olevan vaikutusta ilveksen sijaintiin.

Korkeuseroiltaan vaihteleva maasto on ilvekselle mieluisa

Elinpiiri

Yön aikana kuljettu matka vaihtelee ympäristön, saaliseläintiheyden, ilvestiheyden sekä lisääntymistarpeen mukaan. Lyhyimmillään yö-matka voi olla alle 2 km ja pisimmillään jopa yli 20 km. Laajimmillaan esim. lisääntymisaikana, uros ilveksen elinpiiri Suomessa voi hyvin olla yli 1000 km2, naaraan 300-400km” (Luke) ja pentujen kanssa vielä huomattavasti pienempi. Sveitsin alpeilla elinpiiri voi jäädä alle 100km2 (Kora) ja Slovakiassa se vaihtelee 200 – 300km2 (LifeLynx) välillä. Elinpiirin koossa on siis huomattavia vaihteluita, koska siihen vaikuttavat useat eri tekijät. Ilveksellä esiintyy aikuisena myös jonkin verran elinpiirinsä fyysistä puolustamista. Jos kaksi samaa sukupuolta olevaa ilvestä kohtaa toisensa, saattaa kynsien kalistelua esiintyä esim. saaliista tai lisääntymiseen liittyvistä taisteluista johtuen. Kyse on kuitenkin varsin poikkeuksellisesta tapahtumasta jota ilvekset karttavat viimeiseen asti. Usein haju, ym. merkit riittävät kertomaan toiselle ilvekselle alueella jo oleskelevasta yksilöstä ja näin yhteenottoihin ei ole tarvetta.

Tuntomerkit

Ilveksen tunnistaa luonnossa sulavalinjaisesta liikkeestä, poskiparrasta, korvissa olevista tummista tupsuista ja töpöhännästä jonka viimeinen kolmannes on Euraasian ilveksellä musta. Turkin täplityksessä saattaa olla eroja samassa pentueessakin. Joukossa voi olla hyvinkin täplikkäitä kissa-ilveksiä, täysin täplättömiä susi-ilveksiä (mustat juovat selässä) tai sellaisia kettu-ilveksiä joilla täplät ovat vain alaraajoissa. Nimet ovat vuosikymmenten saatossa kansan suussa muotoutuneita, eikä kyseessä ole eri laji, vaan ainoastaan ulkoisten ornamenttien (merkkien) eroavaisuus.

Jäljet

Ilveksen jälki erottuu koiraeläimen jäljestä keskimmäisten varpaiden epäsymmetrisyydellä (koiraeläimellä keskimmäiset varpaat ovat symmetrisesti toisiinsa nähden). Ilveksen jäljessä ihmisen keskisormea vastaava varvasantura on edempänä kuin viereinen nimetöntä vastaava antura, kämmenselän puolelta katsottuna. Lisäksi ilveksen jälki on muodoltaan pyöreämpi kuin koiraeläimen jälki joka levenee taaksepäin, muistuttaen hieman päärynää. Jäljen jättäviä varvasanturoita ilveksellä on neljä sekä lisäksi yksi suurempi keskiantura. Ilves käyttää liikkumiseen askellajeista mieluiten, -käyntiä, jolloin takatassu usein astuu etutassun jättämään jälkeen. Tämä puolestaan voi suurentaa ja muuttaa jäljen kokoa sekä muotoa. Myös tassunpohjan vahva karvoitus, lumen kosteus, sekä ilmanlämpötila voivat vaikuttaa lumijäljen selkeyteen tai kokoon vaikeuttaen sen tunnistamista. Aikuisen ilveksen jälki (kuva alla) on varpaat supussa noin 8 – 9 cm. Askelväli käynnissä 80 – 100 cm ja ravissa 130 – 150 cm.

Yhden jälkipainalluksen perusteella ei usein kannata tehdä syvällisiä päätelmiä jäljen jättäjästä vaan etsiä kärsivällisesti lisää jälkiä puiden juurilta, tms. suojaisasta paikasta, jossa jälki olisi pysynyt mahdollisimman muuttumattomana.

Vasemman etutassun jälki

Spesialistin hampaat

llveksen kallon muoto ja hammaskalusto ovat pitkäaikaista spesialistin sopeutumaa ja erikoistuneet lihan paloitteluun sekä hyödyntämiseen ravinnoksi. Vahvojen poskilihasten ja kallon muodon kautta saavutettu suuri puruvoima, mahdollistavatkin hyvin ravinnon tehokkaan hyödyntämisen. Joskus talvisesta metsästä kuitenkin löytyy vain osin kaluttu jäätynyt kaurishaaska ja ilves on jatkanut matkaansa. Haaskan hylkäämisen perusteet ilveksellä eivät kuitenkaan liity sen hammaskaluston heikkouteen tai kyvyttömyyteen jäisen evään paloittelussa. Kun tarkastellaan ilveksen kehittynyttä sopeutumaa saalistajaksi hieman tarkemmin, avautuvat monet perusteet, -miksi ilves ei hyödynnä mielellään jäistä haaskaa. Eli, ilves kissaeläimenä saalistaa mielummin liikkuvaa. Lisäksi se tykkää enemmän lämpimästä ruoasta, mm. kehnon oksennusrefleksin vuoksi (kylmä liha laukaiseen oksennusrefleksin helposti). Sulaa ja lämmintä evästä ei myöskään tarvitse omalla energialla lämmittää, joten lämpimän lihan hyötysuhde on parempi. Mutta on tilanteita jolloin ilves hyödyntää oma tekemää haaskaa jopa 2-3 yötä. Emolle jolla on pennut huollettavana, haaska saattaa olla edullisempi vaihtoehto kuin, että pitäisi joka yö hankkia uutta ruokaa. Haaskaa hyödyntäen pentujen ei myöskään tarvitse jäädä ilman emon turvaa, kun emon ei tarvitse jättää pentuja piiloon, saalistuksen ajaksi. Usein kuultu ajatus, ettei ilveksen hammaskalusto pystyisi jäiseen lihaan, on kuitenkin myytti.

Ilves myös saalistaa kaiken ruokansa maassa ja maan pinnalta, eikä se kyttää puunoksalla odottamassa ohikulkevaa jänistä tai kaurista hypätäkseen sen niskaan. Ilves ei myöskään kiipeä puuhun lintujen, oravien tai näädän perässä saalistusmielessä. Joissakin tilanteissa ilves kuitenkin turvautuu hyppyyn saadakseen siivilleen nousseen linnun kiinni. Hypyssä ilveksen etutassut voivat yltää hyvinkin yli kolmen metrin korkeudelle.

Hampaita ilveksellä on yleensä 26+2=28
Hampaita ilveksellä on yleensä 26+2=28

Ilveksen äänet ja ääntely

Luonnossa ilvekset eivät ole niitä kaikkein äänekkäimpiä eläimiä. Kevättalvi lisääntymisaikaan on arvatenkin puheliainta vuodenaikaa. Keväiset kutsuhuudot voivat kiiriä tyynessä yönpimeydessä pitkän matkaa ilmojen halki. Nuo kevätyöt saavat myös naaraiden rinnassa sykintää ja ääntelyä aikaiseksi. Seurantojen kautta huomasin, että naaraat ääntelevät ahkerammin lajin läheisissä vuorovaikutustilanteissa (emo-pennut), mutta voivat äännellä myös kaukaisille lajikumppaneille jonkin verran ympäri vuoden. Ilvesyhteisössä äänimaailma on kiinnostava osa-alue josssa erilaisilla äänteillä sekä äänenpainotuksilla joita tehostetaan kehonkielellä (hännän asento/liike, korvat, silmät, suun pielet, jne.). viestitään lajitovereille monia asioita. Erilaisia lyhytääniä (äänteitä) sekä äänisarjoja, joita ilves käyttää eri tilanteiden viestinnässä on yllättävän paljon. Äänillä ja ääntelyllä on iso merkitys perheyhteisön sisäisen tasapainon ja muun vuorovaikutuksen ylläpitämisessä. Koska luonnossa elävät yhteisöt ovat ilveksen elintavoista johtuen emo-pentu painotteisia, on siinä ääniviestinnälle enemmän tarvetta, kuin ”poikamies” uroksen arkielämässä. Metsässä kuuluu myös lukuisia muita ääniä ja ääntelyä, kuin ilvesten. Erilaisten äänien lähettäjää ja alkuperää on usein vaikea kohdistaa tiettyyn lajiin. Ketun naukaisut, jänön ”karjahdukset” ja ilveksen haukunta sekoittuvat helposti ja lajimääritelmä muutaman äänen perusteella voi mennä ojasta allikkoon. Summasummaarum, kaikki parkaisut, haukahdukset ja karjaisut metsässä eivät ole ilveksen ääntelyä.

Kokeissa käytin viittä ilveksen ääntä muuttujana. Viittä siksi, koska niiden erottaminen on kutakuinkin mahdollista ja viittä siksikin, koska niistä löytyvät myös ”yleisimmät” äänet, ilveksen ollessa vuorovaikutuksessa lajitovereihin. Näiden viiden äänen lisäksi on vielä hyvinkin paljon muita äänteitä ja äänisarjoa. Näistä useimmat ilmenevät ilvesyhteisössä jopa päivittäin. Mutta niiden nauhoittaminen osoittautui haasteelliseksi, koska osa äänistä on hiljaisia ja osa sellaisia, jotka toistuva vain tietyissä tilanteissa. Kehräys, tuo monelle tuttu kissan ääni on ilveksellä matalaa ja syvää. Rentoutuneen ilveksen kehräys purraa noin 25 Hz taajuudella, mutta se voi hieman vaihdella tilanteen mukaan. Usein luullaan, että kehräys tarkoittaa hyvää ja rentoa oloa. Sitäkin, mutta ilves kehrää myös silloin kun se on stressaantunut tai sillä on kipuja (esim. lajikumppanin kynnenviilloista). Näiden lisäksi ilves käyttää kehräystä laukaistaakseen konfliktin lajitoverin kanssa.

Mutta haasteista huolimatta vuodet ilvesten kanssa ovat avanneet ymmärtämään jo hyvän joukon ilveksen ”puhetta” ja niiden takana olevia merkityksiä. Laajassa kuvassa äänien tunnistaminen ja niiden merkityksen yhdistäminen ei kuitenkaan ole niin oleellista, jos etsitään käyttäytymisen taustalla olevia muuttujia, jotka muuttuva reaktioiksi eri tilanteissa. Paitsi ehkä lukuun ottamatta varoittavaa ääntä, joilla ilves yhdessä kehonkielen kanssa voi viestiä myös lähestyvälle ihmiselle. Siis varo – hyökkään kohta ja älä lähesty minua -äänteet. Äänenä varoitusäänet muistuttavat koiran murinaa ja pitkää sähinää. Tulkinnan tekemistä äänen merkityksestä ei kannata jättää yksistään ääneen vaan on huomioitava myös kehomerkit (häntä – korvat – kehon asento). Yhteenvetona: ilveksen ”puheen” edes osittainenkin ymmärtäminen avaa ovia ilveksen persoonallisuuteen, olevaisuuden tilaan ja yksilöeroihin sekä yhteisön mutta myös lajin viestintään laajemminkin.

Alla olevassa äänikipissä kuuluu naarasilveksen yhteys/kutsuääntä. Linkki ohjaa Ilveskeskuksen Youtube kanavalle.

Naarasilveksen ääntä!


Ilveksen näkö

Tarkkaakin tarkempi näkö auttaa ilvestä monessa tilanteessa

Ilveksen aisteista tärkeä, eli näkö. Ilveksen hyvään näköön liittyy monia tekijöitä. Yöaktiivisen eläimen on kyettävä näkemään pienikin liike pimeään vuorokauden aikaan. Tässä ilvestä auttaa silmien sijainti jotka kissaeläimellä on ”ihmismäisesti” eteenpäin. Tämä silmien sijainti tuottaa laajan näkökentän ja auttaa myös etäisyyksien arvioinnissa, vaikkapa saalistaessa.

Ilveksen verkkokalvolla on runsaasti valoon reagoivia tappi- ja sauvasoluja. Päivänvalossa tappisolut toimivat värierottelijoina kun taas sauvasolut auttavat ilvestä hämärässä näkemään pienenkin liikkeen. Päivällä ilves säätää pupillia viirumaiseksi mutta hämärässä pupilli laajenee lähes koko silmän kokoiseksi päästäen maksimaalisesti kaiken valon silmänpohjan taapetumkalvolle joka heijastaessaan valon takaisin sauvasoluille, tekee ilveksestä yömetsän tehokkaan saalistajan saaden ilveksen silmät myös ”kiilumaan” kun valo osuu niihin (kuva alla). Ilveksen näkökyvyn vertaaminen ihmisen kykyyn nähdä, on vaikeaa. Mutta jos tappi- ja sauvasolujen määrästä vetäisi päätelmiä, niin ilveksen näkö ”voittaa” ihmisen näön 6-0.

Ilveksen silmät kiiluvat pimeässä taapetumkalvon heijastaman valon vuoksi

Väriin liittyvissä kokeissa oli käytössä punaisia ja tummansiniä patukoita joiden sisällä oli myös hajua lähettävää täytettä. Lisäksi värikokeessa käytettiin neljän värisiä palloja. Patukoilla etsittiin väristä ja hajusta sitä voimakkaammin reagointia aikaansaavaa muuttujaa. Kun taas palloilla tavoite oli löytää käyttäytymisen lankoja ilman hajuärsykettä. Molemmat, sekä patukat ja pallot osoittivat ilveksen kiinnostusta tiettyihin väreihin. Lienee tappisolujen kytkös, että nämä värit olivat sininen ja vihreä. Mutta kun huomioon otettiin myös patukan sisältä tuleva haju, värien määrä lisääntyi punaisella. Mutta vain tilanteissa joissa patukan sisältö, eli sen luovuttama haju oli tietynlainen. Eli, haju oli näissä tilanteissa se ”valintapäätöksen” muuttuja.

Kuulo – tuo mainio ilveksen aisti

Ilveksen kuulo, tuo mainio ihmisen kuuloa moniverroin parempi aisti, jota ilves käyttää kaikessa toiminnassaan. Kommunikointi pentujen tai lajitovereiden kanssa, saalistus ja ympäristön tarkkailu, tarvitsevat kaikki kuuloaistia. Ilveksen kuuloalue on <20Hz – >70kHz, eli infraäänistä – ultraääniin, toisin kun meillä ihmisillä, sillä kuuloalueemme max. lienee siinä 20kHz luokaa nuorella ihmisellä. Useilla meistä infraäänet <20Hz äänet ”häviävät” myös iän mukana jonnekin. Laaja kuuloalue on tarpeellinen ilvekselle jo yksistään ruoan hankinnan kannalta. Sillä jotkut ilveksen saaliseläimistä ääntelevät korkeataajuisia äännähdyksiä. Ja vaikka kovin matalataajuisellä äänellä kommunikoivia lajeja ei kuulu ilveksen ravintoresurssiin, on matalien taajuuksien kuulemisella puolensa. Tällainen matalataajuinen ääni on esim. lajikumppanin kehräysääni, jolla tilanteesta riippuen voi olla erilainen merkitys. Kehräystaajuus (n. 25Hz) vaihtelee hieman tilanteen mukaan. Mutta niin upea kun ilveksen kehräys on kuulla, niin hyvää tallennetta en sitä onnistunut samaan. Sillä niin vain lähes aina kävi, kun ilves alkoi kehräämään, niin tallennin ei ollut valmiina. Tai sitten ilves lopetti kehräämisen kun mikrofoonien kanssa menin lähelle. Ja sitten kun onnistuin kehräystä tallentamaan, oli lopputulos kuin tuulen henkäys, koska matkaa kehrääjään oli liikaa. Lisäksi usein näytti jopa siltä, että ilves ”ajatteli”, -”menetkös siitä härpäkkeittesi kanssa”. Ja minä menin!

Ulkoisesti näemme ilveksen suuret korvat, jotka pyörivät lähes ympäri. Suurien ”pyörivien” korvalehtien etu on niiden kyky poimia ääniä eri suunnilta ja samalla kaikuluotaimen lailla paikallistaa saaliin olinpaikka. Korvien merkitys on myös suuri ilvesten kommunikoinnissa. Korvien liikkeet kertovat lajitoverille toisen ilvesyksilön ”fiilikset”, kuten myös aikeet. Korvia käyttämällä ilvesemo viestii myös pennuilleen. Tässä äänettömässä korvaviestinnässä korvien takana oleva vaalea alue korostaa emon viestiä pennuille kuten myös aikuisille lajitovereille. Korvat ovat siis tunnemittarit yhdessä silmien, hännän, suunpielien ja yleisen kehollisen olemuksen kanssa. Kokeellisissa testeissä kuulon tarkempi kartoitus, kuten edellä kerrottiin, vaatisi tekniikkaa, jota ei ollut käytettävissä. Siksi kuulo/korva osiossa keskityttiin korvien merkitykseen viestinnässä. Testeissä käytettiin viittä (5) erilaista korvien asentoa ja liikettä.

Kuulo – tuo mainio ilveksen aisti

Hajuaisti

Ilveksen hajuaisti ja sen ”teho” on aisti, jota ei ole juurikaan kartoitettu. On kuitenkin selvä, että hajuilla on ilveksen elämässä iso merkitys. Mutta jos ilveksen hajuaistia vertaa koiraeläimen vastaavaan aistiin, liikutaan jo tuntemattomilla vesillä. Jotain ilveksen hajuaistin ”tehosta” voi päätellä hajuepiteelin, eli sen osan koosta, jossa hajureseptorit sijaitsevat. Tämä nenän yläosassa sijaitseva alue on ilveksellä pienempi kuin koirilla mutta hajuja keräävien neuronien tiheys on kuitenkin huomattava suuri. Tämä neuronien tiheys tasoittaa ilveksen ja koiran välistä hajuaistin eroa. Vaikka lopputulemassa ilveksen hajuaisti jääkin hopealle.

Ilvekselle hajuaistin merkitys kulminoituu yhteisön viestintään, lisääntymiseen mutta myös ruoan hankintaan. Näistä merkittävä on lisääntymiseen liittyvien merkkien lukeminen polunvarrelta ja elinpiirin laidoilta. Mitä ilves sitten lukee saapuneen postin sisällöstä? Tilanteen mukaan hajumerkki kertoo: sukupuolen, kuka polkua on kulkenut, onko mahdollisesti parittelua-aika lähestymässä sekä vieraan yksilön tulemisesta alueelle. Näitä viestejä ilves jättää hajurauhasista, joita sijaitsee mm. poskissa, takapuolessa hännän tyvessä sekä tassuissa. Lisäksi ulosteella ja virtsalla on arvatenkin viestinnällistä merkitystä. Nämä kehon tuotokset ruiskaistaan kiven kylkeen, puunrungolle ja isommat jätökset jätetään joskus peittämättömänä hangelle, lienee selväksi merkiksi muille kulkijoille.

Pelkästään hajuaistin ”tehoa” kartoitettiin kokeissa hajupiiloilla, eli hajun sijoittamisella vakituisen kulkureitin läheisyyteen (eri matkojen päähän). Käytettävät hajut olivat ilvekselle tuttuja sekä ennestään ”tuntemattomia”. Jos hajukokeet jotain näyttivät, niin sen, että nenä ja sen ominaisuuden ruoan hankinnassa näyttelee vähäisempää osaa kuin kuulo ja näkö. Tilanteita, jossa ilveksellä oli suoranaista vaikeutta löytää piilotettu ruokaärsyke, tuli toistuvasti esiin. Jopa silloin kun nenä jo ”pyyhki” näytteen päältä saattoi mennä tovi, ennen kun ilves paikallisti näytteen kevyen karikon alta.

Hyvä hajuasti johdattaa ilveksen joskus myös ”ruokapöytään”

Tuntoaisti – Korvatupsuteorian sulaminen

Tuntoaisti on ilvekselle tarpeellinen saalistuksessa sekä liikkumisessa. Pitkät viikset ja paljon herkkiä tuntokarvoja silmien luona, leuassa ja jaloissa ovat ilvekselle kuin navigaattori meille ihmisille. Eli pimeässä ja ahtaissa paikoissa liikkuessaan ilves tarvitsee viiksien ja tuntokarvojen välittämää tietoa ympäristön esteistä. Viikset kääntyvät myös tarvittaessa eteenpäin mm. silloin kun ilves on äkäinen, mutta viikset ovat eteenpäin myös saalistustilanteessa, jolloin tappava puraisu osuu oikeaan paikkaa.

Korvien päässä olevien tupsujen tarkoitusta on pohdittu vähintäänkin paljon. Oman teoriani tupsujen merkityksestä päättelin maastoseurantojen antamaan näyttöön nojaten jo yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä, kuulematta vastaavaa teoriaa aikaisemmin mistään. Teoriani oli, että tupsut auttavat saalistavaa ilvestä aistimaan vähäisimmänkin tuulenvireen hermotuksen kautta, jolloin ilves osaisi lähestyä saalista vastatuuleen, eikä kohde eläin saisi niin helposti vihiä ilveksen läsnäolosta. Tällöin pienikin ääni kulkeutuisi ilveksen korviin eikä saaliseläin saisi tuulen mukana vihiä lähettyvillä olevasta ilveksestä. Tätä teoriaa puoltaisi myös saalistuksen jälkien seuraaminen lumiolosuhteissa, johon edellä mainittu teoria on piirtynyt ja on siitä luettavissa. Mutta niin kuin usein ennenkin, teoriat ilveksen käyttäytymisestä ovat murentuneen. Siksi olen nykyisin kriittinen omaa korvatupsuteoriaani kohtaan ja odotan kiinnostuneena lisää näyttöä tupsujen merkityksestä. Ja onhan ilveksellä ne tuntokarvat silmien yläpuolella. Jospa juuri ne ovatkin tuulimittarin virkaa tekeviä? Eli voihan olla, että korvatupsut ovat ”vain” ornamentteja ja mittari yksilön iästä. Näihin omiin teorioihin kriittisesti suhtautuminen ja oman teorian sulaminen, ovat opettavia tapahtumia. Niissä piilee myös innoituksen syvin kultahippu – tiedostaminen, että en ole kaikki tietäväinen ”jääräkuoriainen” ja luulo ei ole se, joka tuo parhaan mahdollisen evidenssin asiasta. Objektiivinen käyttäytymis-seuranta on sitä, että omat teoriat on oltava valmis kumoamaan, hetkellä millä hyvänsä.

Isot viikset ja tuntokarvat silmien yläpuolella, leuassa sekä jaloissa ovat kuin navigaattorit

Saalistus

Ilveksen ollessa petoeläin ja erikoistuessaan vain liharavintoon ovat jänis ja muut pikkunisäkkäät sen pääravintoa. Valkohäntäkauriin, poron ja metsäkauriin esiintymisalueilla ilves saattaa saalistaa myös näitä pienikokoisia sorkkaeläimiä ruoakseen. Valkohäntäkauriin kohdalla saaliiksi näyttää usein joutuvan nuori yksilö, lisäksi syvä lumi helpottaa ilvestä sorkkaeläinten pyynnissä. Joskus ilveksen evääksi saattaa joutua ovelana pidetty kettu, jonka ilves on makuilta päässyt yllättämään. Jäljelle jääneet saaliseläimen tähteet ilves peittää joskus paremmin, joskus huolimattomasti lumella, sammalilla tai lehdillä. Saalistus tapahtuu usein yöllä jossa selvästi ilta- ja aamuyöstä on aktiivisempi aika, keski-yön kuluessa välimakuilla lepäämiseen. Ilveskeskus keräsi ilveksen saaliseläin-, sekä ulostenäytteitä talvisin 14 -vuoden aikana. Näytteet paljastivat yleisimmät saalislajit (5kpl) mutta myös harvemmin ilveksen lounaspöytään joutuvia lajeja lähes 20 kpl. Viisi eniten löytynyttä lajia olivat metsäjänis, rusakko, vh-kauris, metsäkauris ja metsäkanalinnut. Luonnonvarakeskuksen tiedon mukaan ilveksen saalislajeja on löytynyt noin 30 kpl. Ilveksen saaliskohde muuttuu maantieteellisesti sen mukaan ollaanko kauris, jänis vai jonkun muun saalislajin esiintymäalueella.

Saalistaessaan ilves hiipii kissaeläimen tavoin kohteen lähettyville, odottaa sopivaa hetkeä kärsivällisesti ja lopulta jopa viiden metrin mittaisilla loikilla nappaa saaliin. Mikäli kuitenkin takaa-ajoon joudutaan on ilveksen saatava saalis pian kiinni, sillä sprintterinä ilves ei pitkää takaa-ajoon lähde, vaan etsii helpomman saaliin. Usein käykin niin, että saaliseläin on ovelampi ja pääsee pakenemaan, ilveksen jäädessä ilman ravintoa. Yrityksiä yhtä ruoka-annosta kohden saattaa ilves joutua joskus tekemään useita. Syötyään riittävästi ilves saattaa peittää jäljelle jääneet saaliin rippeet. Peittäminen on usein hyvin vajavaista ja varsinkin isomman saaliin ollessa kyseessä, peittäminen on lähinnä yritystä. Mutta joskus ilves onnistuu peittämään loput saaliista hyvin. Kuten alapuolella olevassa kuvassa jossa saaliina oli ollut metsäjänis.

Joskus ilves peittää ulosteet mutta toisinaan ne ”jätetään” merkiksi lajitovereille

Naaras ilveksen yö, silloin kun sillä on hoidettavana myös jälkikasvun ateriahankinta, on hyvin kiireinen, sillä kasvavat pennut lisäävät ilvesperheen ravinnonkulutusta hyvinkin puolella. Joskus nuoria yksilöitä ja pieniä pentuja myös nälkiintyy sekä kuolee, kun ruokaa ei ole saatu riittävästi hankittua perheelle. Näin tapahtuu mm. sen jälkeen, kun emo on talven pakkasissa jostain syystä itse menehtynyt tai vierottanut jälkikasvunsa pois, uuden kiiman maaliskuussa alkaessa. Ilves pentujen selviytymistä ensimmäisestä talvesta vaikeuttavat lisäksi metsästys, pakkaset, loukkaantumiset, liikenne ja sairaudet

Vaikka alueella liikkuva ilvesperhe tarvitsee ruokaa enemmän, eivät ne saalista koskaan kaikkia saaliseläimiä elinpiiriltään pois, eivätkä näin ollen aiheuta saaliseläinlajin sukupuuttoa. Täydellisen ruokatyhjiön tekeminen on jopa teoreettisesti lähes mahdoton yhtälö ja olisi samalla itsemurha ilvekselle. Poikkeuksena edelliseen voi olla ns. saaripopulaatio jossa maantieteellisesti eristäytyneeseen saaliseläinkantaan, ilves voi saalistuksella voimakkaasti vaikuttaa. Tällainen täysin eristäytynyt saaripopulaatio on kuitenkin hyvin harvinainen, mutta mahdollinen. Mikäli mantereella olevan maantieteellisen alueen jänis- tai kauriskannat ovat pienentyneet useiden eri tekijöiden vaikutuksesta, saattaa ilves saalistuksellaan hidastaa saalispopulaation kasvun uudelleen alkua. Ilves toimii elinpiirillään ennemminkin monimuotoisuuden tasapainottajana, verottamalla alueen kettu ja supikoira populaatioita. Tästä hyötyvät mm. kanalintukannat ja niiden pesintä selkeästi.

Auton alle jääneen Ilveksen luuranko

Ilves ja kotieläimet

Ilves on kautta aikojen liikkunut asutuksien lähettyvillä sekä talojen aitovierillä. Näin ollen ilves -lajina ei edelleenkään ole kokenut kesyyntymistä (domestikaatio) eikä kyseessä ole ilveksen uusi käyttäytymistapa. Ilvesten määrä on kasvanut metsissä sitten -90 luvun ja tämä on myös omiaan lisäämään tehtyjä ilveshavaintoja. Ilveksissä on myös aina ollut ja on edelleen yksilöitä, jotka käyttäytyvät rohkeammin, kuin lajin toiset yksilöt. Tällöin kyseessä on vain yhden yksilön rohkeampi käyttäytyminen (sopeutuma). lisäksi mm. nälkiintyminen ja sairaus saattavat tuoda ilveksen asutusten laitamille.

Ilves tekee muutamia ns. kotieläin tai tuotantoeläin vahinkoja vuosittain, sitä ei käy kieltäminen, eikä sitä kukaan yritä kieltääkään. Joka vuosi ilveksen niskaan laitetaan myös vailla perustetta muutamia kotieläimiin kohdistuvia vahinkoja. Näin näyttää tapahtuvan, vaikka ilvestä ei ole mailla halmeilla näkynyt.

Tiedossa on tapauksia, jossa hevonen on telonut itseään naulaan laitumella ollessaan tai toinen hevonen on antanut laitumella kaviota. Näistä tapauksista on saatu valtiolta korvaus, merkillä ilves. Usein tapausten selvittäminen on hyvinkin pintapuolista. Onpa jopa viranomaisia, jotka ovat vahvistaneet ilveksen olleen asialla, vaikka tapahtuman kuvamateriaalista voidaan nähdä, että näin ei ole ollut. Esimerkit eivät ota kantaa siihen, onko kyseessä ihmisen tietoinen vai tiedostamaton toimintatapa ilveksen syylliseksi julistamisessa. Mutta ilveksen kannalta liian useat tapaukset jäävät täysin selvittämättä ja ilves saa tuomionsa, eikä siihen ole muutosoikeutta, vaikka faktat toista näyttäisivät. Korvausjärjestelmä on hyvä olla, mutta korvausten pitää perustua todellisiin ilvesvahinkoihin, ei olettamuksiin eikä luuloihin.

Ilveskissa – kesykissa symbioosi

Mikä sitten on kesykissan ja ilveksen välinen vuorovaikutus? Kyseessä on kaksi eri lajia, vaikka kissoja yhtä kaikki molemmat. Kesykissan liikkuessa pihassa sekä lähimetsissä (ydinalueensa reunoilla) se on ilvekselle kilpailija samoilla ruokamarikoilla. Merkkaamalla hajumerkein puiden kylkiä sekä pensaita, kesykissa vahvistaa viestiä omasta olevaisuudestaan. Jos ilves huomaa kesykissan hajumerkin, pyrkii se selvittämään kuka viestin jättäjä on ja mihin se on mennyt. Jos sitten käy niin, että ilves nappaa kesykissan pois elinpiiriltään, syntyy siitä herkästi someuutinen. Ja syyllinen on selvä – ilves. Siitäkin huolimatta, vaikka kesykissa on omilla toimillaan kohtaloaan edistänyt. Oman lemmikkikissan menetys on varmasti ikävää. Mutta ”biologisessa todellisuudessa”, kyse on kuitenkin täysin normaalista ja luonnon vuorovaikutukseen päivittäin liittyvästä tapahtumaketjusta. Eli, ravintoresurssin ja/tai lisääntymisen suojaamisesta! Kesykissan ulkoilu vapaana ja ilman valvontaa sisältää aina mahdollisuuksia, että jotain epämukavaa voi tapahtua. Ilveksen paikka on ilman muuta metsässä, mutta täysin siihen, että ilves tai mikään muu villieläin ei tulisi koskaan pihaan, ei todennäköisesti päästä.

Onko ilves vaarallinen ihmiselle?

Ilveskeskuksen tekemät kokeet vuosien saatossa eivät ole osoittaneet todeksi niitä väitteitä ja tarinoita, joissa kerrotaan ilveksen olevan vaarallinen ihmiselle. On kuitenkin hyvä tiedostaa se, että villieläin on villieläin ja käyttäytyy eri tilanteista riippuen omalla tavallaan (vaisto), joka ei täysin ole ihmisen ennakoitavissa tai tiedettävissä. Olipa sitten kyseessä ilves tai jokin muu villieläin, ei niitä kannata koskaan lähestyä, vaikka eläin olisi paikallaan ja sen pakoetäisyys olisi poikkeuksellisen lyhyt. Sillä tuntiessaan itsensä uhatuksi (nurkkaan ajetuksi) eläin saattaa puolustautua puremalla, kynsimällä tai muulla tavalla.

Ilvestutkimus ja kokeellista seurantaa

Suomessa ilvekseen liittyvän tutkimuksen laajemmin käynnisti Oulun yliopisto ja Erkki Pulliainen. Ilveskeskuksen 1994-2008 välisenä aikana tekemät maastoseurannat keskittyivät ilveksen populaatioekologian, saalistuskäyttäytymiseen, saalislajien sekä ilveksen vuorovaikutuksen seurantaan ja erilaisten näytteiden keräämiseen ja analysointiin. Maastoseurantojen aikana on kerättiin aineistoa Keski-Suomesta, Pohjois-Savosta, Etelä-Savosta, Pohjois-Hämeestä ja satunnaisesti myös muista maakunnista.

Ilveskeskus on myös kerännyt aineistoa ilveksen persoonallisuuksista sekä etologiasta (käyttäytyminen) vuosien 2014-2017 aikana, kokeellisen seurannan kautta. Kokeellisessa seurannassa etsittiin mm. ilveksen reaktioihin vaikuttavia ärsykkeitä (väri-haju-ääni) sekä yllättävien ja uusien tilanteiden vaikutuksia yksilöiden käyttäytymiseen. Hieman enemmän tietoa kokeista löytyy Ilveksen etologiaa -sivulta. Hanke auttoi hahmottamaan maastosta kerätyn aineiston kanssa, laajemmin ilveksen käyttäytymistä.

Talvella 2020-2021 kokeellisen seurannan aiheena oli ”Ilveksen feromonit”. Lähdin toteuttamaan kokeellista seurantaa täysin ilman tavoitteita ja odotuksia tulevasta. Alue johon laitoin viisi hajupistettä sijaitsi ketun vakituisella kulkualueella, kuitenkin niin, että ketunpesältä tuli pisteille matkaa noin 1.5 km. Neljä viikkoa kestänyt koe näytti mukavasti ketun reaktioita sen huomatessa, että alueella on ilveksen hajua. Tein kokeen alueella jossa ilves ei vakituisesti asustele eikä liiku. Eli, näin ollen ketulla ei ole tuoreessa ”muistissa” ilveksen feromonin hajua ja kokemusta ilveksestä ja siksi sillä ei ollut ilvekseen liittyvää välitöntä välttämiskäyttäytymistä.

Vuonna 2008 RKTL, eli Riista-, ja kalatalouden tutkimuslaitos, nykyisin Luonnonvarakeskus (Luke), käynnisti laajan ilvekseen liittyvän ekologisentutkimuksen. Tutkimukseen liittyy oleellisena osana mm. ilvesten gps-seuranta.

Ilveksen rauhoitus

IUCN red list 2018 Lynx lynx = Least Concern

Ilves on rauhoitettu yksilöinä, mutta myös lajina. Rauhoitus kattaa Suomen lisäksi myös suuren osa ilveksen esiintymisvaltioista, kautta Euraasian mantereen. Uhanalaisluokituksen status ilveksellä on, -Least Concern (vaatii seurantaa). Suomessa ilveksellä ei ole tällä hetkellä välitöntä uhkaa luonnosta häviämiseen, mutta se ei anna meille lupaa vähättelyyn tai välinpitämättömyyteen. Suomen valtiollinen vastuu ilvesyksilöiden säilymisestä sekä lajin hyvinvoinnista luonnon monimuotoisuuden tärkeänä ”palana”, on kiistaton.

Vaikka kyseessä on rauhoitettu poikkeaa Suomi ilvesten rauhoituksesta vuosittain 1.12-28.2 välisenä aikana, sallien ilvesmetsästyksen poikkeusluvin. Poikkeusluvat myöntää Suomen riistakeskus, Maa- ja metsätalousministeriön antaman asetuksen pohjalta. Poroalueella metsästys aloitetaan jo lokakuussa. Tuona aikana emo, jota sen vuotta nuoremmat pennut seuraavat, on kuitenkin rauhoitettu kokonaan. Viime vuosina ilvesmetsästystä on perusteltu mm. sosiaalisella paineella. Lisäksi ilvesmetsästyksen yhteydessä puhutaan usein myös ”kannanhoidollisesta” metsästyksestä.

Ilvekseen kohdistuvaa salametsästystä esiintyy runsaasti myös Suomessa. Joka vuosi poliisi selvittää useita ilvekseen liittyviä metsästysrikoksia. Näistä tapahtumista selviää kuitenkin vain murto-osa, loppujen peittyessä korpien kätköihin. Ilmoita tiedossasi oleva ilveksen salametsästystapaus poliisille.

Sairaudet

Sairauksista syyhypunkki (Sarcoptes scabiei), eli tutummin kapi (ketukapi), on hyvin yleinen. Lisäksi ilveksiä vaivaa myös erilaiset sisälois-, bakteeri-, sekä virussairaudet ja lisäksi noin 50%:lta ilveksiä on eristetty trikiini.

Ilveksen mittoja ja muuta tietoa

Lahko: carnivora (petoeläimet)
Heimo: Kissaeläimet
Laji: Ilves (Lynx lynx)
Pituus: 70-110cm
Korkeus: 50-65 cm (etulavan kohdalta)
Paino: 10-25 Kg, uroksen ollessa naarasta painavampi
Parittelu: Helmi-, maaliskuussa
Pentuja: 1-2 mutta 3-4 pennun pentueita syntyy myös joskus alueilla, jossa ravintoa on isolle pentueelle riittävästi tarjolla. Pennut syntyvät 68-73 vrk:tta parittelun jälkeen, suojaisaan paikkaan (louho, juurakko tms). Silmät pennuilta aukevat noin kahden viikon ikäisenä
Sukukypsä: Naaras noin 2 vuotiaana, uros vuotta myöhemmin
Elinikä: Luonnossa alle 10 vuotta, tarhassa jopa yli 20 vuotta
Ilveskanta Suomessa: 2065-2170 yli vuodenikäistä yksilöä, ennen metsästyskautta 2020-2021 (Luke)


Huom! Ilveskeskuksen sivuilla tai luennoilla esittämäni seurantojen ja kokeiden tuomat tulokset eivät ole kiveen hakattu lopullinen evidenssi (näyttö) ilveksen käyttäytymisestä.

”Mitä enemmän ilves on elämästään minulle näyttänyt, sitä paremmin ymmärrän, miten vähän tiedän sen elämästä” jr


Ilvekselle mieluinen päivämakuupaikka jyrkän rinteen ylä-osassa