Luonnonvaraisen ilveksen hoito ja huostaanotto

Otetaanko luonnonvarainen ilves hoitoon vai ei?

Muutamia luonnonvaraisia, yli 1v. ilveskissoja sekä pentuja ajautuu vuosittain tilanteeseen, jossa ihmisen on puntaroitava, voidaanko ilvestä auttaa, ottamalla yksilö lyhytkestoiseen hoitoon tai pitkäkestoiseen huostaan (pennut). Päätökset hoitoon otosta, jos kokemusta ilveksestä ei ole, saatetaan joskus tehdä tunneperusteisesti ja tarkempi kuva yksilön tulevasta tilasta ja elämästä, jää kokonaan pohtimatta. Kirjoitan tätä osiota sen kokemuksen pohjalta, joka itselleni on vuosien saatossa kehittynyt, useita ilvesyksilöitä hoitoon ohjanneena, villien ilvesten hoitoon osallistuneena sekä aikuisen yksilön luontoon palauttamisesta, 7-14 vrk:n hoidon jälkeen olen saanut. Näkökulmaa ilveksen hoitoon ja huostaanottoon avartavat useat erilaiset auttamistapaukset, joista osassa on onnistuttu, osassa ei (ilves menehtynyt). Pohjaan kirjoittamaani myös ilveksen käyttäytymiskokeiden ja -seurantojen antamiin näyttöihin sekä ilveksen maastokäyttäytymiseen kuten myös stressi-ilmentymiin, eri tilanteissa.

Päätös siitä autetaanko ilvestä vai ei, on usein haastava tehdä. Myös se, kumpi ratkaisu on yksilölle parempi, hoito vai elämän päättäminen, on kyettävä tekemään ilvesyksilön parhaaksi, ei ihmisen subjektiiviseen tunteeseen nojautuen. Luonnonvaraisen yksilön hoitoon ottamista, ei pidä tehdä siksi, että kyseessä on ilves, joita pääsee harvoin hoitamaan!

Yläkuvassa: nuori naaras juuri ennen kotimetsään vapautumista, viikon huostaanoton jälkeen.

Laki sallii hoidon ja huostaanoton

Luonnonvarainen, apua tarvitseva aikuinen ilves, voidaan lain mukaan ottaa väliaikaisesti hoitoa samaan mutta se on palautettava luontoon välittömästi, kun sen kuntoisuus sallii palautuksen. Laissa itse asiassa mainitaan, että apua tarvitsevaa eläintä on autettava. Laki ei kuitenkaan ota huomioon tilannetta, jossa apua tarvitseva eläin on iso petoeläin. Ison petoeläimen kohdalla, lain soveltaminen kohtaa haasteen. Sillä on huomattava ero, onko ”potilas” kettu vai ilves, puhumattakaan sudesta, karhusta tai ahmasta. Tilanteita, jossa ilves voi tarvita tilapäistä hoitoa ja jopa huostaanottoa, ovat nälkiintyminen (usein talvella ja nuori yksilö), loukkaantuminen, hypotermia, sairaus (kettukapi yleisempänä) sekä erilaiset kuntoisuutta heikentävät sisälois-, bakteeri-, sekä virussairaudet. Poikasten suurin huostaanoton syy, on emosta eroon joutuminen jostain syystä ja sen myötä perustarpeiden täyttymättömyys. Aikuiset >1v. yksilöiden lyhytaikainen hoito on luontoon palauttamisen kannalta helpompi, kuin nuoren pennun ottaminen huostaan. Sillä muutaman viikon tai kuukauden ikäisen pennun hoito tulee olemaan kuukausien pituinen projekti ja yksilö voi tottua ihmiseen niin, ettei sitä voida ehkä palauttaa luontoon. Aikuisen yksilön kohdalla negatiivisia muuttujia on myös muita, johtuen, mm. eläimen koosta, sen temperamentista sekä hoidon perusteena olevasta sairaudesta tai vammasta. Jo yksistään kiinniotto, loukuttaminen, nukuttaminen ja muu käsittely ovat stressiä lisääviä toimia. On hyvä tiedostaa, että ilveksen käyttäytymiseen ja siihen impulsiivisesti vaikuttavan stressin kanssa ollaan tekemisissä aina silloin, kun ilves kohtaa ihmisen, ilvekselle epäsuotuisissa olosuhteissa.

Mistä kaikki alkoi?

Ilveskeskus organisoi usean villin ilveksen hoitoa vuosina 1998, 1999 ja 2000 luvulla, onnistuneesti. Kyseessä oli sukukypsät yksilöt, jotka saatettiin palauttaa 7-14 vrk:n sisällä, löytöpaikan läheisyyteen, jolloin hoitoaika jäi lyhyeksi. Hoitoon ottaminen sitoo runsaasti eri resursseja. Tila johon ilves sijoitetaan, on oltava riittävän suuri ja suojainen, lisäksi ilveksen on päästävä jaksamisensa mukaan ulkoilemaan, kiipeämään ja vahvistamaan fyysistä kuntoa, jonka se ehkä menetti, hoitoon johtaneen syyn seurauksena. Hoidossa tarvitaan eläinlääkäriä, ehkä useita kertoja. Yksityisillä tai kuntien eläinlääkäreillä on kuitenkin hyvin vähän tietoa ilveksestä ja sen hoidosta, tiedon keskittyessä lähes yksistään muutaman, Suomessa toimivan villieläinhoitolan yhteyteen (virka-apuna tietoa saa). Ilveskeskus on toimintansa aikana kerännyt myös mittavasti tietoa sairaan ilveksen hoidosta sekä lääkityksestä. Tätä ymmärrystä on myös jaettu muutamissa tapauksissa kolmansille osapuolille (eläinlääkäri). Ilveskeskuksen tietopankki on ilvesten hoitoon perehtyneen eläinlääkärin tarkastamaa, luotettavaa tieteellistä ja päivitettyä tietoa.

Suomessa muutamalla villieläinhoitolalla on riittävät tilat, tarhat sekä tieto/taito hoitaa luonnonvaraisia ilveksiä. Mutta asiansa osaavia paikkoja, ei Suomessa kovin montaa ole. Se, missä luonnosta hoitoon otettuja ilveksiä hoidetaan, ei ole yhdentekevää. Sillä tiedetään useita, valitettavia tapauksia, jossa ilvestä on hoidettu kyseenalaisessa ”kotihoitolassa” ylipitkiä aikoja, puutteellisin tiedoin ja taidoin. On muistettava ja ymmärrettävä, että Ilves ei ole orava, kettu, kesykissa eikä siili, joten puutteellisin tiedoin ja taidoin toteutetulla hoidolla, kasvatetaan yksilön stressiä sekä aiheutetaan hoidolla enemmän haittaa, kuin hyötyä. Ilveksen pennut ovat suhteellisen helppoja käsitellä, kuljettaa sekä hoitaa. Haasteet ja samalla stressin ilmentymät, vaikuttavat aikuisessa yksilössä, pentua enemmän. Iso haaste kumpuaa myös auttajan sekä hoitajien käyttäytymisessä, suhteessa ilvekseen. Sukukypsä ilves lukee ihmisen uhkana, mutta ei välttämättä näytä sitä heti käyttäytymisessä, koska heikkokuntoinen yksilö, on hoidossa aina altavastaajana, fyysisen kuntoisuuden, stressin tai muun syyn vuoksi.

Kuten edellä totesin, on selvää, ettei luonnonvaraista ilvestä voida koskaan käsitellä ilman jonkin tasoista stressin aiheuttamista, jos yksilö on tajuissaan ja elossa Se, mikä on hyväksyttävä määrä stressiä, on ihmisen vastuulla arvioitava. Tämän vuoksi on tunnettava, ilveksen ilmentämät stressioireet mahdollisimman hyvin. Vastuun velvoittamana, stressittömyyden vähäisyys on oltava ehdoton tavoite. Siksi onkin tehtävä kaikki voitava, että stressiä on niin vähän, kuin mahdollista. Stressi määrän arviointi ja ilveksen hoito, eivät voi pohjata ihmisen subjektiiviseen olettamukseen, mikä voisi olla hyvä tapa toimia. Hoitotoimien on perustuttava ennen hoitoon ottoa ja hoidon aikana ilmenevään käyttäytymiseen, stressi ilmentymiin sekä luontaisen lajikäyttäytymisen ja perustarpeiden täyttymiseen sekä tietoon siitä, kuinka ilvestä voidaan auttaa, kyseisessä tilanteessa.

Kaikkia yksilöitä ei voida auttaa hoitamalla

On täysin selvä, ettei kaikkia apua tarvitsevia ilveksiä voida auttaa hoitoa antamalla tai huostaan ottamalla ja niitä menehtyy luontoon. On myös niin selviä tapauksia, joissa yksilön nukuttaminen ikiuneen on paras vaihtoehto. Siksi on aina paikallaan kysyä? -Tarvitseeko ilvesyksilö todella hoivaa ja hoitoa vai kumpuaako hoitotarve, ainoastaan ihmisen omasta subjektiivisesta tunteesta? Eli, kumpi on parempi ilvekselle – olla auttamatta, lisäämättä sen stressiä vai auttaa ja lisätä sen stressiä? Hyvä on myös kysyä pennun ollessa kyseessä. Onko sille jatko sijoituspaikkaa? Jos on, missä ja millainen? Sillä pentuna autetusta tulee usein tarhalainen, huostaanoton pituudesta johtuen. Hoitoon tai huostaanotto tilanteissa, voi joutua vastaamaan itselleen epämiellyttäviin kysymyksiin. Mutta niihin on pystyttävä vastaamaan objektiivisesti, ainoastaan ja vain ilveksen tilanteesta ja sen parhaaksi, peilaten.

Ilveksen sairaudet ja loiset

Sairauksista Sarcoptes scabiei eli tutummin kapi (ketukapi), on hyvin yleinen. Lisäksi ilveksiä vaivaa Trikinelloosi eli trikiini sukkulamato (yli 50% ilveksistä) sekä Toksoplasmoosi alkueläin ja Papillamatoosi syylät. Lisäksi muita loistartuntoja ja sairauksia on löydetty. Myös Rabies, eli raivotauti voi tarttua ilvekseen, joskaan se ei ole kovin yleistä, Suomen hyvän ja rabiesvapaan tilanteen vuoksi (kesykissat on rokotettava rabiesta vastaan).

Älä vie pentua emolta!

Kokemus näyttää, että hoitoon otettujen ilvesten ikäjakauma on pentu painotteinen. Siksi on hyvä tiedostaa se, että maastossa yksin oleva ilveksen pentu, ei ole välttämättä ja aina orpo! Eli, löydettyäsi ilveksen pennun, on tärkeää varmistaa, onko se todella ihmisavun tarpeessa. Sillä emo on voinut jättää pennun esim. saalistuksen ajaksi, löytöpaikan lähettyville suojaan mutta pentu on voinut, syystä tai toisesta hivuttautua pois piilosta. Ottamalla sellaisen pennun huostaan, joka ei ole orpo, tehdään enemmän haittaa, kun hyötyä. Saatat alla olevia ohjeita lukiessasi ajatella, että jo on kylmä suhtautuminen ilveksen pentuun. Mutta, päätelmäsi on väärä! Ilveskeskuksen ohjeet lähestyvät asiaa ainoastaan ilveksen silmillä katsottuna. Ja kyllä! Ilveksen silmät katsovat hoito ja huostaanotto tilanteita, eri silmin, eri suunnasta, kun ihminen.

  • Jos pentu ulkoisesti näyttää virkeältä ja murisee tai sähähtelee, älä lähesty sitä kosketusetäisyydelle.
  • Mikäli pentu kutsuu ”nauskimalla” emoaan, kuuntele kuuluuko vastausta. Jos kuuluu, poistu heti paikalta.
  • Odota seuraavaa aamuun. Jos emo ei ole hakenut pentua yöllä, on ilmeistä, että pentu on silloin orpo.
  • Varmista ennen huostaanottoa, että pennulle on varmasti hyvä hoitopaikka ja ennen kaikkea jatkosijoituspaikka. Hoitolan nurkkaan virumaan, ilvestä ei pidä pelastaa. Jos jatkopaikkaa tai luontoon palauttamisen mahdollisuutta ei ole, huostaanoton perusteet eivät täyty. On hyvä tiedostaa, että jatkosijoituspaikkoja ilvekselle, ei runsain mitoin ole. Pienenä pitkäkestoiseen huostaan otettua ja saalistuksen hyvin osaava sekä luonnossa vapautuksen jälkeen pärjäävistä yksilöistä, ei tietoa toistaiseksi myöskään riittävästi ole. Tuleeko vapautettu yksilö pyörimään liian lähellä ihmisasumusta, vapauduttuaan? Saalistaako se metsäilvestä enemmän, kotieläimiä ruoakseen? Aiheuttaako vapautettu ilves ihmisissä pelkoa, tms? Jos yksikin KYLLÄ vastaus tuli, pennusta aikuiseksi, huostassa kasvanutta ilvestä, ei pidä vapauttaa luontoon, sillä se aiheuttaa lajille ja itselleen negatiivista ”julkisuutta”. Jos vapautus tehdään, on yksilöä kyettävä seuraamaan, jotta voidaan varmistaa sen liikkuminen, elinpiiri ja elintavat. Tämä edellinen ei tarkoita, etteikö hankkeessa voida onnistua mutta tietoa tällaisista tapauksista, on olemattomasti ja viitteet ilveksen käyttäytymisen kautta osoittavat siihen suuntaan, että vapautus ei onnistu kokonaisuus huomioiden, kovinkaan hyvin. Ilvesyksilön taidot eivät tällaisessa tapauksessa ole se haaste, sillä sen saalistustaidot, ym. kyllä kehittyvät tukemaan luonnossa pärjäämistä. Haasteet tulevat riittävän ison ja vapaan elinpiirin puutteesta, ihmistoiminnasta, asutuksen läheisyyteen pyrkimisestä (ehkä) ja mahdollisesta ilvespelon, ym. negatiivisen lisääntymisestä.
  • Jos pentu on silminnähtävän huonossa kunnossa, kuivunut, loukkaantunut tai pahasti nälkiintynyt, hoida sille asiallinen lopetus. HUOM! Rauhoitetun eläimen ollessa kyseessä, kannattaa asiasta konsultoida paikkakunnan poliisia, ennen lopetusta.
  • Ilveksen pentukuolleisuus ensimmäisenä elinvuotena voi olla yli 50%, keväällä syntyneistä, joten mahdolliset hoitoyksilöt lukeutuvat poikkeuksetta tähän ryhmään, eikä hoidolla näin ollen turvata lajin kannankasvua tai säilymistä, ilveskannan ollessa elinvoimainen.
  • Lähetä lopetettu pentu Ruokaviraston Oulun toimipisteeseen Villieläimet – Ruokavirasto
  • Lopetetusta ilveksestä on myös hyvä ilmoittaa Riistakeskukseen, ilvesmetsästyksen 1.12.-28.2 (Etelä-Suomi) välisenä aikana.

Ei mikään kissa kyytiin ja luukut auki metsässä hanke!

Alle olen kerännyt niitä muuttujia, joihin on kyettävä objektiivisesti vastaamaan, mikäli joskus ajauduttaisiin tilanteeseen, jossa aikuiseksi varttunut ilveksen pentu, useita kuukausia huostassa olleena, vapautetaan luontoon. Vapautus ei voi olla mikään, -kissa kyytiin ja kuljetuslaatikon luukut auki jossain metsäautotiellä, -hanke. Yön pimeydessä tehdyt vapautukset, jos niitä tehdään, voivat kääntyä lajin hyväksyntää vastaan.

  • Päivitetyssä ilveskannanhoitosuunnitelmassa, ns. siirtoistutuksia ei pidetä tarpeellisena. Tämä tarkoittaa yksiselitteisesti sitä, että ilvesyksilö on aina palautettava sinne, mistä se otettu huostaan tai hoitoon.
  • Vuodenajan vaikutus, kevät – kesä parasta aikaa (vert. ravinnon saantiin ja ilmasto-olosuhteisiin)
  • Ilvesyksilön totuttaminen luontaiseen (tulevaan) ympäristöön tarhassa, missä ilves saa totutella alueen hajuihin ja ääniin
  • Ruokinta ennen vapautusta. Runsaasti ruokaa, jotta yksilön ei tarvitse heti ensi töikseen paneutua saalistukseen, vaan sillä on aikaa ”tutustua” ympäristöön
  • On tunnettava vapautusympäristön luontainen saalistilanne
  • Lajitovereiden elinpiiri rajat, sijainti ja määrä sekä mahdollinen sukupuoli kartoitettava
  • Asutuksen sijainti ja määrä sekä muut muuttujat huomioitava, jos luontoon palautusta harkitaan
  • Palautus ei saa olla ”yön pimeydessä” toteutettu salamyhkäinen projekti, vaan avoimen tiedotuksen ja toiminnan esimerkki
  • Petoeläimen ollessa kyseessä, siirtopalautukset luontoon ovat lajin sukupuuton välttämiseksi, viimeisen vaihtoehto
  • Ilveskanta on pidettävä etukäteistoimin niin elinvoimaisena ja geneettisesti laajana, että palautuksia ei tarvita

Tarhaelämää viettäneen yksilön luontoon palauttaminen, ison petoeläimen ollessa kyseessä, on haasteellinen ja vaikea projekti. Siksi suuren petoeläimen luontoon palautushankkeisiin ei pidä ryhtyä kevein perustein. Yksilön ja lajin kannalta paras olisi, jos niihin ei koskaan tarvitse ryhtyä. Luonnon monimuotoisuuden säilyminen ja ennakkotoimenpiteet sen puolesta, että palautuksia ei tarvita, ovatkin aina paras tapa toimia.

Ruokintaa metsään?

Yksi tapa auttaa orpoa, saalistustaidoiltaan vajaata yksilöä tai yksilöitä, on metsäruokinta, eli viedä ruokaa paikkaa, jossa orpo/orvot yksilöt liikkuvat. Tämäkään toimenpide ei välttämättä ole, joka tilanteessa paras ratkaisu, yksilölle. Jos metsäruokintaa joudutaan tarjoamaan kuukausien ajan, jotta kyseinen yksilö/t selviäisi itsenäisesti, kokemus ihmisestä muuttuu hyvin ilmeisesti, vaikuttaen myös tulevaan käyttäytymiseen. On hyvin haasteellista saada ruokinta onnistumaan niin, ettei ihmishajut, liikkeet ja äänet, vaikuttaisi yksilöön, sopeuman seurauksena. Jos ja kun, yksilö saa kokemuksen ihmisestä pitkäkestoisesti ja ilman uhkaa, on ilmeistä, että tällainen yksilö/t tulevat liikkumaan kasvavassa määrin asutuksen lähellä, mikäli yksilön temperamentti tukee kyseistä käyttäytymismallia. Toki, sopeuma / tottuminen ihmiseen, voi myös purkautua ruokinnan päätyttyä, viiveellä. Sopeuman purkautumisesta ei tiettävästi ole kuitenkaan näyttöä, toisin kun siitä, että pitkienkin aikojen jälkeen, ilves tunnistaa itselleen tutun ihmisen.

Vaikka ilves on isoista pedoista se hyväksytyin, aiheuttaa pihassa ja asutuksen lähellä liikkuminen, silti myös paljon negatiivisia kokemuksia kansalaisissa. Jos ruokinnan seurauksena yksilö/t on pihassa liikkuva, koti-, ja tuotantoeläimistä kiinnostunut sekä epämiellyttäviä tuntemuksia aiheuttava, on ruokinnan ja hoidontavoite yksilön sekä lajin suunnasta katsottuna, epäonnistunut. Auttamistilanteissa on aina useita eri muuttujia ja siksi tilanteet eivät ole yksiselitteisiä eivätkä musta-valkoisia. Muuttujina ovat myös ilvesyksilöiden, toisistaan poikkeavat persoonallisuudet ja temperamentti. Hyvältä tuntuvat toimet, voivat siten joskus kääntyä yksilön sekä koko lajin hyväksyntää vastaan.

Orpouden trauma ja stressi, käyttäytymisen muuttujana

Orpojen pentujen tulevaisuus ja käyttäytyminen, on myös riippuvainen ajankohdasta, milloin yksilö orpoutuu. Merkittävin aika ilveksellä tasapainoiseksi yksilöksi kehittymisessä on muutaman viikon pituinen, silmien avautumisesta laskettuna (silmät aukeavat n. 14 vrk). Merkittävimmän aikajanan ollessa 5-7 viikot, + 1- 2 viikkoa. Orpouden sattuessa viikoille 5-7 (9), se voi näkyä myöhäisemmässä kehitysvaiheessa sekä aikuisena, yksilön käyttäytymisessä. Tilanteessa voidaan puhua trauman sekä stressin vaikutuksesta, persoonallisuuteen. Peruste, edellä olevaan kumpuaa kahden orvon pennun (f ja m) käyttäytymisseurannasta, joissa molemmissa näkyi tietyt käyttäytymisen ”häiriöt”. Seurasin kyseisiä yksilöitä muutaman viikon ikäisestä, aina 15 vuoden ja 12 vuoden ajan. Vietin myös pitkiä aikoja molempien yksilöiden kanssa, koetilanteisiin ja persoonallisuuden kartoitukseen liittyen.

Kysymykset, jotka väistämättä ovat nousseet pohdiskeluuni:

  • Miten orpoutumisen seurauksena syntynyt trauma ja stressi, näkyvät yksilön persoonassa sekä käyttäytymisessä, luontoon vapauttamisen jälkeen, jos sellainen tehdään?
  • On myös paikallaan kysyä. Voiko käyttäytymisen ”häiriöt”, olla seurausta ihmisen tarjoamasta hoivasta ja huostaanotosta?
  • Olisiko ollut niin, että ”häiriöitä” ei olisi ollut, jos yksilöitä ei olisi otettu huostaan?
  • Vai, onko vaikuttava muuttuja traumojen synnyssä, ainoastaan tapahtuma-aika, milloin orpous aktivoituu ja pentu joutuu eroon emostaan?

Kokonaisvaltaista vastausta minulla ei esittämiini kysymyksiin ole, sillä mainittujen pentujen kohdalla muuttujat olivat osin erilaiset. Mutta olen myös nähnyt luonnosta huostaanotettuja yksilöitä, joiden käyttäytymisessä en vastaavia häiriöitä kyennyt erottamaan. Kirjan lehdet ovat tältä osin lähes tekstittömät, sillä laaja ymmärrys pentuilveksen huostaanotosta ja/tai orpoutumisen seurauksista, on edelleen ohuen langan varassa.

Tulevaisuuden vastuut ilvesten hoidossa

Uusi eläinsuojelulaki tulee voimaan vuoden 2024 alussa. Ilves riistaeläinstatuksella ja suurpetona, on yksi laji, jonka huostaanottoon ja hoitoon laki tuo hieman selvyyttä. Luonnonvaraishoitolat tekevät tulevaisuudessa ilmoituksen valvovalle viranomaiselle mm. lajeista, joita hoitola hoitaa. Tässä suhteessa myös ilveksen tilanne selkeytyy. Uuteen lakiin on kirjattava pykälä, jonka seurauksena AVI (Aluehallintovirasto) luetteloi toimijat, jotka saavat hoitaa ilvestä ja muita suurpetoja, tarvittaessa. Ilvestä hoitavilla paikoilla on oltava lajin käyttäytymisen sekä erityisominaisuudet huomioivat tilat. Lisäksi hoitohenkilöstön on tiedostettava ilveksen tuomat haasteet, varsinkin pitkäkestoisessa huostaanotossa ja sen jatkotoimenpiteiden varmistamisessa.

Ilveskeskus toivoo, että huostaanotettujen ilvesten hoito, keskitetään yksilön, lajin ja ilveksen käyttäytymisen tunteville tahoille. Ainoa peruste hoitoon otolle on oltava geneettisen perimän, yksilön sekä lajin kannalta paras vaihtoehto. Päätös ei voi eikä saa perustua ihmisen subjektiiviseen tunteeseen tai tahtotilaan, vaan ratkaisu on tehtävä eläinyksilön sekä lajin suunnasta katsottuna. Ilveskeskus ei toistaiseksi kannata, pitkään huostassa olleiden yksilöiden luontoon vapauttamista. Ilves on, pennun helppohoitoisuudesta ja ”söpöydestä” huolimatta, aikuisena iso petoeläin, joka saattaa tuoda haasteita, niillä alueilla, johon aikuiseksi varttuneita hoitoyksilöitä vapautettaisiin. Kysymys ei tällöin ole ainoastaan yksilön paras, vaan myös lajin parasta, on kyettävä laajasti katsomaan.

Tarkennuksena todettakoon, että Ilveskeskus ei kannallaan tyrmää hoitoa tai huostaanottoa, jos toimenpiteen perusteet täyttyvät. Ymmärrykseni, vaikka kokemusta aiheesta on hyvänlaisesti kehittynyt, tekee silti koko aikaista päivitystä, asiaan liittyen. Tämän vuoksi ammennan edelleen tietoa villien ilvesten hoidosta ja mahdollisista jatkotoimenpiteistä sekä siitä, mikä olisi paras tapa toimia, niin sukukypsän, kuin myös pentuna huostaan otettujen kanssa.

Ilveskeskus – Jussi Ristonmaa